Mutta Alamaissa, isäni, kylvetään tulevaisuuden siemen, siellä vapauden Phoenixlintu piakkoin kullanhohtavana tuhasta kohoaa. Onko Filip, ovatko jesuitat ja Espanjan legionat voineet kahlehtia hollantilaisten vapautta? Päinvastoin. Kun minä oleskeltuani Italiassa saavuin Hollantiin, oli ikäänkuin ahdistavasta vankiluolan ilmasta olisin astunut Jumalan kirkkaaseen päivän paisteeseen. Hollannin tasavalta ei enää ole Espanjan maakunta, se on jo kohonnut valtamerien kuningattareksi. Sen kauppamiehet ovat ruhtinaita rikkaudessa ja voimassa, ja Intian aarteet kokoontuvat heidän käsiinsä. Tiede ja taide sulostuttavat asukasten elämää ja luontokin näkyy elpyneen vapauden valossa, sillä Hollannin puutarhoissa tuoksuaa etelän loistava kukkaismaailma.
Jos asetumme herttuan puolelle, kuulumme siihen puolueeseen, jonka etunenässä Hollanti ja Englanti käyvät, jos taas Sigismundiin liitymme, silloin käymme jesuitain ja paavinvallan talutusnuorassa.
Mielihyvällä oli pormestari kuunnellut poikansa puhetta.
— Sanasi ovat sattuneet sydämmeeni ja karkoittaneet monta epäilystä. Useasti olen näitä asioita harkinnut ja nähnyt selvänä sen uran, jota on kulkeminen. Kunnianhimo on herttuan näille retkille ajanut, hän tavoittelee Ruotsin kruunua, joka nyt jo hänen päänsä päällä kimaltelee, mutta hänen voittonsa on sentään porvarin ja talonpojan voitto, hänen tappionsa porvarin ja talonpojan tappio.
Useimmat porvarit kallistuvat herttuan puolelle, ainoastaan harvat suosivat Sigismundin ja herrojen asiaa. Ja jos aateliset ja puolalaiset pääsevät tässä maassa hallitsemaan, pelkään pahoin, että kaikki laki ja oikeus katoaa ja mielivalta rehoittaa kuten ohdakkeet huonossa pellossa. Vaikea on edeltäpäin arvata täsmälleen asiain loppua, vaan luotan herttuan voittoon. Minua epäillään linnassa, Arvid Tavast ja Aksel Kurki vartioivat minua epäluuloisesti. Vaan pitäkäämme me kaksi yhtä. Luotan sinuun. Nyt tekoon ja toimeen! Minua on kutsuttu linnaan. Hyvästi siis!
Pormestari otti keppinsä ja laajan viitan, levitti sen harteilleen, esille kiiruhtava palvelija toi tinatuopissa pormestarin aamujuoman, vaahtoavaa olutta, ja niin vahvistettuna suuntasi hän kulkunsa linnaan.
Kohta sen jälkeen poistui myös Antonio kotoa. Hän kulki yli raastuvan torin, poikkesi vasemmalle ja pysähtyi Alakadulla olevan talon edustalle. Hetken epäiltyään avasi hän portin ja astui pihalle.
Talo, johon Antonio meni, oli aivan vastapäätä linnaa. Ainoastaan katu eroitti sen kaupungin muurista. Kapea salmi oli taas muurin ja linnansaaren välillä. Talon pääty oli katua vasten, sen pitkät sivut pihan puolella, Päädyssä oli vaan kaksi akkunaa, nekin korkealla maasta ja rautakangilla suojatut, muut akkunat antoivat pihan puolelle. Pihan ja kadun eroitti toisistaan puolen sylen korkuinen muuri, siihen oli istutettu paksu raudoitettu portti. Koko talo oli siis linnoituksen kaltainen, ja kun portti oli suljettu, ei siihen ollut niinkään helppo tunkeutua.
Mainitun talon omistajana oli tähän aikaan Katarina Bröijer, pormestarin veljen leski. Hänen miehensä oli kuollut jo muutama vuosi sitte ja oli jättänyt leskellensä melkoisen omaisuuden. Katarina rouva oli saksalaista sukuperää; Lybekissä oli hän viettänyt nuoruutensa päivät. Siellä oli pormestarin veli kauppamatkalla rakastunut häneen ja palatessaan toi hän mukanaan nuoren, kukoistavan vaimon. Siitä oli jo neljä vuosikymmentä vierähtänyt, ja Katarina rouva oli jokseenkin perehtynyt uuteen kotimaahansa. Ensi alussa oli kaiho useasti kalvannut hänen mieltänsä, ja surumielin oli hän monta kertaa luonut katseensa merelle seisoessaan kaupungin muurilla, josta voi nähdä, kuinka laivat levitetyin purjein liitelivät Uurasta kohti.
Miehensä kuoltua oli Katarina rouva, joka tunsi yksinäisyyden käyvän painavaksi, Lyhekistä kutsunut sisarensa tyttären Gertrudin, aikoen tehdä hänet omaisuutensa, perijäksi. Varhain eräänä keväänä oli Gertrud saapunut ensimmäisillä laivoilla Lybekistä. Kun tuo solakka, sinisilmäinen tyttö astui Katarina rouvan kynnyksen yli, tuoden terveisiä ja tietoja hänen lukuisilta sukulaisiltaan ja tuttaviltaan tuolta mahtavasta hansakaupungista, silloin tunsi Katarina elpyvänsä ja heräävänsä uuteen eloon. Tyttö tuli kohta hänen silmäteräksensä. Kaikki se hellyys, jota hän lapsettoman avionsa aikana ei ollut ollut tilaisuudessa osoittamaan, sen tuhlasi hän nyt Gertrudille. Helliteltynä, yltäkylläisyydessä kasvoi Gertrud kuin kukoistava ruusu ja palkitsi siten Katarina rouvan huolenpidon.