Hetken hiljaisuus vallitsi, ja vieraiden kasvot, jotka tähän saakka olivat osoittaneet vilkasta, ilonsekaista eloa, venyivät veltoiksi tai huolestuneiksi. Pormestari ryhtyi ensiksi puhelemaan:
— Emme voi salata toisiltamme, että suuret ja raskaat huolet painavat mieliämme. Ja se menestys, joka tänään jo heti tuli herttuan osaksi, ei ole omiansa, jos tarkoin sitä punnitsemme, huoliamme karkoittamaan, joskin se ensi silmänräpäyksessä synnytti meissä vilpitöntä iloa. Sillä mitä todistaa herttuan voitto? Mitä muuta kuin kuningas Sigismundin ja nykyisten herrojemme, Arvid Tavastin ja Aksel Kurjen heikkoutta. Mutta onko luopuminen heistä niinkään helppoa? Onhan heidän hallussansa linna, kaupunki ja tornit, ja linnassa ja kaupungissa entuudestaan olevat, Aksel Kurjen ja Tiesenhausenin tuomat rakuunat ja huovit yhteenlaskettuna nousevat 3000 mieheen. Siinä on kylliksi voimaa harvalukuista porvaristoa kurissa pitämään. Ja tiedättekö, mikä olisi seurauksena epäonnistuneesta luopumisesta tai kokeesta saattaa kaupunkia herttuan haltuun? Meitä kohdeltaisiin kuten valapattoja, omaisuutemme olisi ryöstölle alttiina, vaimomme, lapsemme suojatta raakojen huovien väkivaltaa vastaan. Sillä tietäkää, että nuo tuolla linnassa taistelevat epätoivon taistelua, henkensä, omaisuutensa ja asemansa puolesta, he eivät odota armoa eivätkä anna. Varsovasta on saapunut lähettiläs, synkkä, kylmäverinen mies, joka ei näy hetkeksikään luopuvan Arvid Tarastin sivulta. Ja näytti siltä, kuin muukalainen olisi saanut vuodatetuksi omaa voimaansa horjuvaan linnan päällikköön, hän oli tänään sangen rohkealla päällä. He luottavat siihen, että kaupunki voi kestää pitkällistäkin piiritystä. Ja onhan siinä perääkin. Noin sata vuotta on kulunut Viipurin pamauksesta, ja vanha isäni kertoi aina hämäränä lapsuutensa muistona, kuinka kaupunki pitkät ajat kesti lukemattomien venäläisjoukkojen hyökkäyksiä. Mitä enemmän aterian kestäessä olen näitä asioita aprikoinut, sitä synkemmältä näyttää tulevaisuus. Se iloinen luottamus, jonka herttuan voitto synnytti, alkaa kadota, ja mustia varjoja ilmestyy kaikkialle kuten syksyiltana matkustajan tielle. Vai mitä te asiasta arvelette?
Stråhlman, vanha ja kokenut porvari, koroitti äänensä muiden vaietessa:
— Sinä olet oikeassa, Herman, asemamme on todellakin vaikea. Jos pidämme laillisen kuninkaamme Sigismundin puolta, kohtaa meitä herttuan verinen viha, jos herttuaan koetamme liittyi, ruhjovat meidät herrojen huovit.
— Eiköhän voitto lopuksi kallistune herttuan puolelle, sanoi Hannu Thesleff. Hän näyttelee täällä samaa osaa kuin minun nuorena ollessani kotimaassani Skotlannissa James Murray, Maria Stuartin velipuoli; katolilainen Maria pakeni Englantiin, ja protestanttinen Murray sai hallituksen. Vaan väliaika voi tulla meille sangen kalliiksi, sillä meihin sopivat vanhan runoilijan sanat: quidquid delirant reges, plectuntur Achivi [kansa saa kärsiä kuninkaiden erehdyksistä], vaikka minä olen porvariksi joutunut, olen oikeastaan hengellistä säätyä varten kasvatettu ja siten myös Rooman kieleen perehtynyt.
Samassa koputettiin ovelle. Pormestarin palvelija ilmoitti, että alhaalla oli tuntematon mies, joka tahtoi tavata pormestaria. Pormestari läksi ulos ja palasi hetken kuluttua. Hänen seurassansa oli muukalainen, pitkään kaapuun puettu mies. Pormestari sytytti kynttilät, ja vastatullut otti leveän huopahatun päästänsä. Hänellä oli pitkät, keskeltä päälakea kahtialle jakautuvat hiukset ja tuuheat viikset. Muuten oli hän aseilla varustettu ja ulkomuodoltaan sotilas. Hän aloitti heti puhua:
— Älkää kysykö, kuka minä olen ja miten olen kaupunkiin saapunut. Se on minun salaisuuteni. Siinä on kylliksi, että olen herttuan leiristä ja että hänen ruhtinaallisen armonsa uskottu päällikkö Pietari Stolpe on minut lähettänyt. Minulla on vakaisia sanomia pormestari Bröijerille ja kaikille niille porvareille, joilla on jotakin vaikutusvoimaa yhteisissä asioissa. Kuulkaa siis ja painakaa mieleenne!
— Hänen ruhtinaallinen armonsa haluaa tietää, aikovatko Viipurin porvarit liittyä Ruotsin porvarien ja talonpoikien kanssa evankelista oppia, ja vapautta puolustamaan vai tahtovatko he pysyä katolisen Sigismundin ja puolalaisten vallan alla. Rauhaa ja sovintoa tarjoaa hänen ruhtinaallinen armonsa ja teidän on valittava. Nuo tuolla linnassa saavat kohta kaalinsa keitetyksi, niin kuuluvat herttuan omat sanat, ja sitte ei ole enää armonaikaa. Juurineen tahtoo herttua nyhtää tästä maasta eripuraisuuden rikkaruohot ja hävittää pois katolilaisen hapatuksen ja runsailla verenvirroilla kostuttaa maan, että se olisi otollinen uudelle kylvölle. Voi sentähden niitä, jotka häntä vastustavat, ne vetävät päällensä verisen vihan, ne hävitetään, sillä hän on mahtava ase sallimuksen kädessä otollista työtä edessaattamaan.
Viimeiset sanat oli lähettiläs puhunut uhkaavalla ja jylhällä äänellä, ja hänen puheensa teki mahtavan vaikutuksen.
Pormestari vastasi: