— Kaunis ja hurmaava tyttö hän on ja viaton kuni valkea kyyhkynen, kehui Janecki, ja, kun minä palajan Varsovaan, vien hänet mukanani.
— Niin jos hän lähtee, kirkui Tavast.
— Hänkö? Monasti on hän sitä anonut ja pyytänyt pehmeät kätöset kaulallani, ja pian on Gertrud Haveman loistava tähtenä Varsovassa, vastasi Janecki, korjaten valkealla, hyvästi hoidetulla kädellään pitsikaulustaan, joka oli joutunut epäreilaan.
Yleinen naurun hohotus seurasi tätä selitystä.
Antonio oli kuullut joka sanan. Ensiksi musteni kaikki hänen silmissänsä, sitte tuntui kuin kylmää lyijyä olisi valettu hänen jäseniinsä, ja hän tuli levolliseksi ja kylmäksi kuni jääpatsas.
— Se on julkeaa valhetta, huudahti hän.
Nopeasti kavahti Janecki pystyyn, ja kaikkien silmät kääntyivät ovelle.
— Aha, sanoi Janecki toinnuttuaan ensi hämmästyksestä ja hänen suurentuneet silmänsä säihkyivät vihaa. Te syytätte minua valheesta, herra tohtori. Minä tunnen Teidät, te lainvääntelijät ja kynäritarit, te olette suurisuisia mustepullon ja lakikirjan takana, vaan pelkäätte kirkasta terästä. Minä vaadin hyvitystä. Te olette loukannut kuninkaallisen upseerin kunniaa, vetäkää miekkanne, onhan Teillä kupeellanne jonkunlainen kävelykeppi.
Janecki paljasti miekkansa, ja Antonio seurasi hänen esimerkkiänsä. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä eikä kukaan yrittänyt eroittamaan taistelijoita. Semmoiset kaksintaistelut olivat siihen aikaan sangen tavallisia ja niitä pidettiin jokapäiväisen yksitoikkoisuuden vaihteluna.
Janecki koetti ensin satuttaa Antoniota niillä tempuilla, joita italialaiset miekkailuopettajat käyttivät ja muillekin opettivat. Vaan koska Antonio itse oli nauttinut italialaisten opetusta, tunsi hän ne perinpohjin ja osasi välttää ne. Tämä seikka ärsytti Janeckia ja teki hänet kärsimättömäksi. Leikkiä kesti hänen mielestään liian kauan. Hän kadotti kyhnäverisyyttänsä ja teki aiheettomia liikkeitä.