Kun Janecki taas varomattomasti tähtäsi säilällään, iski Antonio sitä voimakkaasti omallaan, niin että se kilisten kirposi laattiaan. Häpeästä ja kiukusta punaisena otti Janecki sen taas ylös ja jatkoi taistelua.
Nyt täytyi Janeckin ponnistaa kaikki voimansa puolustaakseen itseään, ja hänen hyökkäyksensä kävivät yhä heikommiksi. Hän alkoi väsyä, hikikarpaloja välkkyi otsalla ja polvet letkuivat. Huolella huomasivat hänen asekumppaninsa hänen enentyvän väsymyksensä.
— Minun kimppuuni on lähetetty joku italialainen miekkailumestari, sanoi hän viimein epätoivoisesti.
Samassa lävisti Antonion säilä hänen käsivartensa, Punainen, hieno verivirta purskahti esille ja Janeckin säilä vaipui.
— Verta on vuotanut! kunnia on puhdistettu: huusivat Tiesenhausen ja
Fahrensbach. Taistelu lakatkoon!
Mestari Bilangh kiiruhti esille ja alkoi tutkia Janeckin käsivartta.
— Kiittäkää onneanne, kapteeni, muutama linja- ja valtasuoni olisi ollut halki! sanoi hän päätettyään tutkimuksensa. Antonio pyyhki veren miekan terältä, pisti sen tuppeen ja meni isänsä luo.
Tiesenhausenkin oli lähestynyt pormestaria.
— Ikävä tapaus, sanoi hän, mikä saattoi Teidät tänne?
— Tarkoitukseni oli tavata Teitä, herra evesti, erään tapahtuman johdosta.