— Aksel Kurki lähettää sinulle tärkeän panttivangin, pormestarin pojan, ja hän kertoi lyhykäisesti isälleen asian.
— Ikävä seikka, sanoi Arvid Tavast, huomenna tahdon asiaa tutkia. Anna hänelle sopiva huone.
— Vaarallinen panttivanki, mutisi Laurentius Erici.
Vaan kun Ivar Tavast taloudenhoitajalta pyysi huonetta, selitti tämä, että kaikki huoneet olivat täynnä asukkaita, linnassa oli paljon aatelisrouvia ja neitoja ja nämä tarvitsivat paljon huoneita.
— Noh, kutsu tänne vanginvartija, vanki kuin vanki.
Vanginvartija sanoi, että kyllä oli pienen tornin alimmaisessa kerrassa suuri vankikomero, jota nykyään käytettiin viinikellariksi.
— Vie hänet sinne, sanoi Ivar Tavast tuskastuneena, ja palasi kaupunkiin pitoja jatkamaan, jossa toverit häntä riemulla tervehtivät.
Siten joutui Antonio linnan vanhaan vankikomeroon ja vanginvartija asetti laattialle kynttilän, vesiruukun ja leipäpalan ja heitti hänet yksinään, kiersi oven lukkoon ja poistui levolle.
Loukkauksesta suunniltaan palasi pormestari kotia. Kun hän kertoi asian vaimolleen, puhkesi tämä äänekkäisiin valituksiin. Sinä yönä ei paljon maattu pormestarin talossa. Antonion äiti itki kaiken yötä ja kuvitteli kaikenlaisia mahdollisuuksia ajatuksissansa. Pormestari taas oli ääneti, syviin mietteisiin vaipuneena. Mutta kun hän aamun sarastaessa nousi vuoteeltaan, kuvautui synkkä päättäväisyys ja raudanluja tahto hänen tarmokkaissa kasvonpiirteissään.