Kaupungin valloitus.
Herttuan lähettiläs oli puhunut totta. Jo varhain seuraavana päivänä tehtiin herttuan leirissä varustuksia kaupungin saartamiseksi myöskin itäiseltä puolelta. Veneisiin ja suurempiin aluksiin ahdettiin jalkaväkeä niin paljon, kuin vaan mahtui, ja tehden suuremman kaarroksen merelle päin, välttääkseen linnan ja kaupungin tykkejä, sousivat herttuan huovit Pantsarlahden rannalle ja laskivat väen maalle. Muutaman tunnin kuluessa vei Pietari Stolpe määrätyn väenpaljouden onnellisesti yli, ilman että linnan ja kaupungin puolustajat voivat sitä estää. Heti alkoi jalkaväki tehdä itselleen majoja ja lapiolla luoda turve- ja maatöyräitä suojaksi kaupungista ammuttuja luoteja vastaan. Asettuipa muudan joukko rohkeasti jonkun matkan päähän Karjaportista [Pyöreän tornin vieressä], siten sulkien tien Venäjälle ja Inkeriin.
Kaupungissa oli porvariston ja huovien väli tullut yhä kireämmäksi. Jo eilisen kahakan jälkeen kävi selväksi, että vaivaloinen ja kenties pitkällinen piiritys oli odotettavissa. Huovit alkoivat yhä kiivaammin vaatia, että porvarien vielä enemmän kuin ennen pitäisi ottaa osaa vahtipalvelukseen. Huovit lupasivat kyllä pitää huolta yövahdista, mutta porvarien tulisi toimittaa päiväpalvelusta. Porvarit taas väittivät, että heidän on mahdoton kauemman aikaa suojella niin laajaa kaupunkia, jonka valleja vartioimaan yksistään tarvittaisiin monta tuhatta säännöllistä sotamiestä. Tästä huovit uhkailemaan murhaa ja ryöstöä porvaristolle, niin että nämä peljästyivät ja alkoivat pahinta varoa. Varakkaammat, joiden pellot, niityt ja karjalaitumet olivat ulkopuolella kaupunkia, näkivät mielikarvaudella, kuinka herttuan ratsumiehet tyhjensivät heidän heinälatonsa, ja jo siitäkin syystä toivoivat he pikaista loppua sodalle.
Pormestari Bröijer oli vallilta nähnyt, kuinka Stolpe vei väkensä Pantsarlahden puolelle. Hän kuuli myös kävellessään kaupungilla huovien ja porvarien keskustelut. Hänen korvissansa kaikuivat Antonion sanat: nyt on aika toimia. Heti aamupuhteella oli hän aikonut mennä linnaan Arvid Tavastilta pyytämään poikansa vapauttamista, mutta toiselta puolelta semmoinen nöyrtyminen tuntui hänestä vastenmieliseltä. Tuttavillensa, jotka kyselivät häneltä asiasta — sillä tieto eilis-illan tapauksista oli levinnyt ympäri kaupungin — vastasi hän, että Arvid Tavast kyllä saattaisi asian onnelliseen ratkaisuun.
Hänellä olikin tie, jota hän nyt aikoi kulkea, aivan selvänä, Ainoana pidäkkeenä oli se seikka, että hän vielä arveli, olisiko siitä hankkeesta, johon hän nyt aikoi ryhtyä, Antoniolle mitään haittaa. Uskaltaisivatko linnan päälliköt kostaa Antoniolle, jos herttua saisi kaupungin haltuunsa? Tuskin. Ja mistä he sitte niin tarkkaan saisivat tietää, että pormestari oli siihen syypää? Taistelun hälinässä ei ollut niin helppo saada yksityisseikoista selvää. Ja kun herttua kerran oli kaupungissa, silloin ei linnan asukkailla enää ollut paljon puolta. Vaan jos yritys ei onnistuisi? Sen täytyi onnistua, Ja pormestari Bröijer karkoitti kaikki epäilykset mielestänsä. Hän tunsi päänsä selväksi, ajatuksensa kirkkaaksi, kätensä vahvaksi iskua iskemään, ja nyt se oli iskettävä. Ei hän tahtonut nöyränä eikä matelevana esiintyä Arvid Tavastin edessä, voittajana ja herttuan armopaisteen vahvistamana tahtoi hän tulla ja sanoa: missä on poikani?
Kotiin tultuaan kutsui hän luoksensa palvelijansa, joka oli ollut talossa jo pienestä alkaen. Pekko, voimakkaan ja vilkkaan näköinen mies, saapui heti.
— Olen aina ollut sinulle hyvä isäntä, alkoi pormestari, olen pitänyt sinusta isällistä huolta ja aion tehdä sen tulevaisuudessakin. Kun vaan kaupunginpalvelijan virka tulee avonaiseksi, nimitän sinut siihen. Voinko sentähden luottaa sinuun tärkeässä asiassa?
— Voitte kyllä, vastasi Pekko, pankaa vaan minut koetteelle, niin saatte nähdä, että minussa on miestä.
— Tärkeä kirje olisi vietävä Pietari Stolpelle, joka komentaa herttuan väkeä tuolla Pantsarlahden puolella. Vaan miten pääset kaupungista ulos?
— Se on sangen helppoa, sanoi Pekko, ja hänen kasvonsa osoittivat vilkasta osanottoa. Portista tosin ei lasketa ketään sisään tai ulos, huovit vartioitsevat niitä epäluuloisesti, vaan pääseehän sitä laskeutumaan alas vallin reunalta. Eivät ole vallit kaikkialla yhtä jyrkkiä kuin meren puolella. Minä varustan mukaani solmuisen köyden, kiinnitän sen kiven ympäri tai paaluntynkään, niitä on siellä täällä muurilla, kapuan alas sitä myöten ja alan juosta Pantsarlahdelle päin.