— Täsmälleen kello kolme, ei ennemmin eikä myöhemmin, tulee meidän saapua Vesiportille. Yritykseen tarvitaan kymmenen miestä, rohkeaa ja voimakasta miestä. Täsmälleen kello kolme saapuu Pietari Stolpe väkensä kanssa hiljaa kulkien vallin ja rannan välistä kaistaletta myöten portille. Onneksi ei Vesiportti ole niin ankarasti vartioitu kuin muut. Siellä on ainoastaan neljä tai viisi huovia ja sitte vielä porvareja. Ne tulee meidän voittaa puolellemme. Kuka ottaa sen toimeksensa!
— Minä, sanoi Stråhlman, minä tunnen ne hyvin.
— Eri tahoilta, raastuvan torilta, Alakadulta ja poikkikaduilta hiivimme sitte portille, karkaamme huovien kimppuun, haavoitamme tai sidomme ne, minä avaan portit ja herttuan väki hyökkää sisään. Mutta niin vähän verta kuin mahdollista, murhaaminen ei ole meidän asiamme, jääköön se herttuan huovien toimeksi.
— Siis kello kolme!
— Täsmälleen kello kolme, täysissä aseissa! Hankkikaa voimakkaita ja nuoria miehiä.
Ja vieraat poistuivat hiljaa kuten olivat tulleetkin.
Pormestari jäi yksin. Hän otti esille miekkansa, tarkasti sen terää, pisti vyöhönsä tikarin ja kaksi suurta pistoolia, sitoi avaimet yhteen paksulla nahkahihnalla, ettei toinen tai toinen niistä häviäisi, jos ottelu tulisi kiivaaksi. Sitte heitti hän laajan viitan harteillensa ja heittäytyi niin varustettuna pitkälle, veralla peitetylle rahille odottamaan määrättyä hetkeä.
Kaikenlaisia ajatuksia tunkihe melkein väkisin hänen mieleensä. Vaan hän karkoitti ne. Nyt kun asia kerran oli päätetty, oli hän tullut levolliseksi. Hän toivoi vaan, että aika kuluisi. Välistä lensivät ajatukset linnaankin. Mitenhän Antonio nyt voi? Viimein pääsi hän siitäkin ajatuksesta, tunsi vaan lepoa ja kiinnitti katseensa tuomiokirkon kellotapuliin, joka solakkana ja uljaana kohosi akkunan edessä. Se ikäänkuin halveksien katsoi ihmislapsia, heidän hyörinäänsä, heidän surujansa ja ilojansa, äänetönnä näki se sukukunnan sukukunnan perästä häviävän ja haihtuvan, ainoastaan joskus keskeyttivät sen kumeat kellot hiljaisuuden, silloin kutsuivat ne ihmisiä temppeliin saamaan lohdutusta tai ilmoittivat, että joku oli saavuttanut ikuisen rauhan. Odottaen kului aika. Pormestari avasi akkunan ja katsoi ulos. Ei näkynyt kadulla kulkijoita. Syksyinen aurinko paistoi täydeltä terältä. Jo aamusta oli ollut lämmin, nyt oli ilma raskas ja hikinen. Ei tuulen henkeäkään tuntunut, ei näkynyt virettä meren pinnalla. Vaan taivaan rannalla Uuraasen päin kohosi synkkä savinen pilvi ja näkyi heikkoja salamanvälähdyksiä.
Tämä on ukkosen haudetta, arveli pormestari, sulki akkunan ja läksi ulos.
Sitte muisti hän äkkiä, että yritys, johon hän antautui, oli vaarallinen, voisihan hän siellä saada surmansa. Hän meni vaimoaan tapaamaan. Tultuaan makuuhuoneeseen näki hän vaimonsa, väsyneenä edellisen päivän mielenliikutuksista, nukkuvan levollisesti. Hän ei hennonut häntä herättää, suuteli häntä keveästi otsalle ja poistui nopeasti.