Tiesenhausen kannusti hevostaan, Aksel Kurki seurasi häntä ja lukuisa joukko ratsumiehiä, Aksel Kurjen käskystä avattiin Rinkiportti, he syöksyivät ulos ja joutuivat keskelle herttuan jalkaväkeä. Tiesenhausen, joka ratsasti etunenässä ja jolla oli suuri, rohkea hevonen, pääsi onnellisesti läpi ja hänen raivaamaa tietä myöten joku määrä sotilaita, Vaan Aksel Kurki joutui vangiksi. Hänen hevosensa sortui, ja hän itse jäi sen alle. Hänen seurassaan olevat huovit saivat surmansa ja maa alkoi hohtaa punaiselta hurmeesta. Siellä täällä oli kuolleita hevosia ja haavoitettuja tai kuoleman kanssa taistelevia huoveja.
Linnan portit avattiin Tiesenhausenille ja hänen joukollensa, sitte ne silmänräpäyksessä uudestaan suljettiin ja laskusilta vedettiin ylös. Eikä tätä tehtykään liian varhain, sillä herttuan väki tunkeutui heidän kantapäillänsä ja jos kauemmin olisi viivytelty, olisi kenties linnakin samalla kertaa joutunut vihollisten haltuun.
Toimettomina täytyi siis linnassa olevien huovien ja päällikköjen katsella, kuinka heidän kumppaninsa sortuivat surman suuhun.
Ainoastaan se vähäinen joukko, joka oli koossa raastuvan torilla, piteli vielä puoliansa, Ne olivat valittua väkeä, melkein kaikki ratsain, ja heidän joukossansa nähtiin päällikköinä Jaakkima Greve ja puolalainen Alexander Dombuski. Greve, jota saksalaiset nimittivät "Klein-Jockum", oli lyhytkasvuinen vaan harteikas, väkevä ja uskalias mies. Sitäpaitsi oli hän taitava sotilas ja monessa kahakassa oli hän neuvokkaisuudella henkensä pelastanut. Kun hän nyt näki väkensä harvenevan ja vihollisten joka taholta rientävän — avonaisesta Rinkiportistakin nyt tulvasi herttuan huoveja kuten yöllä säkeniä savutorvesta — nousi hän seisomaan jalustimissa ja huusi vahvalla äänellä, joka kaikui yli taistelun jyminän, käyttäin viron kieltä, koska useimmat ratsumiehet olivat virolaisia:
— Pojat, meitä teurastetaan kuin sikoja syksyllä. Sotaevesti on vankina, tie linnaan suljettu, vihollisia kaikkialla. Meitä odottaa selvä kuolema tai vankeus ja sitte hamppunuora, tiedättehän, kuinka herttua vihollisiaan kohtelee. Ainoa pelastus on rohkeudessamme. Ne, jotka tahtovat pelastua, seuratkoot minua.
— Viimeiseen veripisaraan saakka, huusivat ratsumiehet.
— Kuulkaa siis, jatkoi Greve, antakaa sotatorven taas soida ja odottakaamme toverejamme. Sitte peräydymme torilta taaksepäin tuon kadun suuhun ja siinä pitelemme puoliamme. Katu on kapea, tuskin seitsemän hevosta mahtuu siihen rinnatusten. Ne, jotka ovat eturivissä, taistelevat, toiset kääntävät hevosensa valmiiksi. Ja kun aika on sopiva, sitte karahutamme kotia, Viroon, Puolaan ja vapauteen!
Raikas hurraahuuto seurasi Greven puhetta. Herttuan huovit, jotka enimmäkseen olivat ruotsalaisia ja suomalaisia, eivätkä ymmärtäneet viron kieltä, kummeksivat mitä tuo hurraahuuto merkitsi.
Greven ehdoitusta alettiin toteuttaa. Ratsumiehiä tuli lisään ja liittyi toveriinsa, Vähitellen peräytyivät huovit hyvässä järjestyksessä Alakadulle ja muodostivat vahvan läpipääsemättömän sulun, jota herttuan jalkaväki turhaan koetti murtaa.
Juuri kun etumaiset ratsumiehet asettuivat Katarina-rouvan talon edustalle, ilmestyi Janecki akkunaan.