— Missähän huoneessa hän lienee? mietiskeli Gertrud.
Jos hän olisi tietänyt, että Antonio yksinään venyi pimeässä vankiluolassa pienen tornin juurella, olisi hän tuntenut itsensä vielä onnettomammaksi. Nytkin tunsi hän itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi ja kyyneleet tulivat väkisinkin silmiin.
Katarina-rouva taas oli vetäytynyt pihan puolella olevaan huoneeseen ja sulkenut oven jälkeensä. Vaikka kadunpuolelle antavat akkunat olivat toista syltä kadunpinnasta, olivat pihanpuoleiset akkunat rakennuksen äärimmäisessä päässä melkein maan tasalla, sillä paikka, jossa Katarina-rouvan talo sijaitsi, oli korkea mäentöyräs, joka jyrkästi laskeutui kadulle päin. Pihakin oli paljasta ylösmäkeä, sen perällä vasemmalle päin portista tullessa oli kymmenkunta neliösyltä tasaisempaa maata, jossa kasvoi ruohoa, voikukkia ja kamomillayrttejä, joista väkevä tuoksu tunkeutui huoneisiin. Sitä rajoitti korkea muurintapainen naapuritaloon kuuluva kiviseinä, jossa ei ollut yhtään akkunaa.
Vaikkei tarvinnut pelätä, että täältä juuri kukaan kurkistelisi sisään, olivat kuitenkin sen huoneen akkunat, jossa Katarina-rouva nyt oli, ja joista voi nähdä tuon pienen viheriän runsasruohoisen kentän ja paljaan kivimuurin, mustien verhostimien peitossa. Eikä kukaan ollut nähnyt niitä milloinkaan poistettavan. Sanottiin, että tässä huoneessa, johon ei kukaan muu jalallansa astunut kuin talon emäntä ja hänen vanha palvelijattarensa, jonka hän oli kotimaastansa muassansa tuonut, säilytti Katarina-rouva rahojansa, joita hänellä hoettiin olevan sangen runsaasti.
Tässä huoneessa, johon auringon säde ainoastaan varkain pääsi pujahtamaan verhostimen raosta, ei ollut paljon huonekaluja. Seinät olivat paljaat ja valkeat, peräseinällä oli pieni, näöltään kultainen krucifixi ja sen vieressä isonlainen neitsyt Marian kuva, luultavasti jonkun italialaisen maalarin tekemä. Kuvan alla oli jotensakin suuri mustalla veralla peitetty, alttarinmuotoinen rakennus, jolla paloi kaksi paksua vahakynttilää. Paljaalla laattialla neitsyt Marian kuvan alla oli Katarina-rouva polvillaan. Kädet olivat ristissä, ja hän piti niitä kuroitettuina taivasten kuningatarta kohti. Kalpeista kasvoista voi huomata tuskaa ja surua, silmissä hehkui ylenluonnollinen hohde ja huulet liikkuivat, ja kohta alkoikin niistä tulvia sanoja.
— Oi pyhä neitsyt, katso minun puoleeni! sieluni on raadeltu, ja sydämmeni ei löydä rauhaa. Kirvoita minua tästä tuskasta ja anna armosi loistaa minun ylitseni!
Tämä innokas huokaus näkyi tekevän hyvää hänen sydämmellensä, joka hyllyi ja oli pakahtua surujen yltäkylläisyydestä. Vähän huojentuneena jatkoi hän puoleksi itsekseen, puoleksi kuvalle puhuen.
— Katso, alati olen minä paastonnut, rukoillut ja valvonut. Kaikki, mitä pyhä kirkko on määrännyt, olen minä tehnyt, kerettiläisten ja vääräuskoisten maassa olen minä pitänyt uskonlamppua palamassa. Eikö siinä jo riitä? vaaditko sinä enempää?
Hän pysähtyi ja loi katseensa maahan.
— Onko totta, mitä rippi-isät opettavat, ettei muualla ole pelastusta kuin kirkon helmassa? Eikö ole armoa niille, jotka ovat ulkopuolella? Eikö riitä Gertrudille, minun valkealle, puhtaalle kyyhkyselleni, eikö hänellekään?