Hän alkoi puhua yhä kiihkeämmin, hänen rintansa kohosi raskaasti ja läähättäin.
— Kun puolalainen tuli talooni ja kun hän pyysi Gertrudia, katsoin minä hänet sinun lähettämäksesi. Voisihan Gertrud hänen vaimonansa tulla pyhän kirkon helmaan saatetuksi. Olenko minä väärässä? Olenko minä erehtynyt?
Linnan tykit paukkuivat, vaan Katarina ei sitä huomannut.
— — Onko minulla oikeutta ruveta hänen elämäänsä ohjaamaan? Voinko nähdä tulevaisuutta? Voinhan turmella hänen onneansa ja elämäänsä. En jaksa enää ajatella, ajatukseni juoksevat piirissä, en pääse ulos enkä takaisin.
— Gertrudin sydän on vapaa, Ei Antoniokaan häntä rakasta. Joku vuosi sitte luulin sitä. Erehdyin. Luulen, että hän suostuu ottamaan puolalaisen. Vaan toisaalta kuiskaa ääni: älä pakota häntä puolalaiselle, kulkekoon omaa tietänsä!
Hän taukosi hetkeksi ja kokosi voimia.
— Tämä ristiriitaisuus kuluttaa elinnesteeni. Olen uupunut kuin ajettu hirvi. Olen odottanut ilmestystä, vaan turhaan. Onhan pyhä neitsyt ilmestynyt Ignatiuselle, Dominicuselle ja muille pyhimyksille, miksei minulle? Ei minulle, enhän minä ole heidän vertaisensa! Ei apua, ei neuvoa!
Ja väsyneenä antoi hän päänsä vaipua laattialle.
Sydäntä särkevät huudot herättivät hänet horroksista. Hän nousi vaivaloisesti, avasi oven lukosta ja astui viereiseen huoneeseen.
Siellä oli sill'aikaa kuin Katarina-rouva rukoushuoneessaan etsi lohdutusta, toisenlaista näytelmää näytelty.