Kuten mainittu ei kapteeni Janecki sinä päivänä ollut vahtipalveluksessa. Hänen haavansa tuotti hänelle kipua, ja hän pysyttelihe huoneessa. Mestari Bilanghin mentyä söi Janecki puolista ja laskeutui levolle. Hetken maattuaan nousi hän ylös ja asettui akkunan ääreen istumaan. Kun hän sattumalta loi katseen vallille, näki hän Vesiportin olevan auki ja vierasta sotaväkeä kaupungissa.
Hän ponnahti ylös kuin ukkosen iskemänä.
— Nyt pelastakoon itsensä, ken voi, huudahti hän puoliääneen.
Hän kutsui palvelijansa.
— Me olemme petetyt. Herttuan väki on kaupungissa. Satuloitse hevoset, tuo ne varovaisesti portille, vaan älä avaa porttia. Vedä satulavyöt tiukkaan ja katso, että soljet ovat vahvoja, Niistä riippuu kenties pelastuksemme.
Janecki alkoi pukeutua. Hän veti ratsassaappaat jalkaansa, ripusti miekkansa vyölle, tarkasti, että pistooleissa oli ruutia. Rahat ja tärkeimmät esineet sulloi hän taskuunsa ja oli kohta valmis lähtemään.
Akkunasta hän vähän väliä tarkasteli tapausten menoa. Hän näki, kuinka Tiesenhausen pelastui linnaan ja Kurki joutui vangiksi. Raastuvantorilta kuuli hän melskettä ja aseiden kalsketta ja aikoi suunnata kulkuansa sinne.
Kun hän astui suureen eteiseen, seisoi Gertrud yht'äkkiä hänen edessänsä. Hänkin oli kuullut melskeen ja oli rientänyt saamaan tietoa sen syystä. Kohta huomasi hän mitä oli tapahtunut. Hän tunsi selittämätöntä iloa ja riemua.
Juuri silloin astui Janecki ulos huoneestaan. Hän säpsähti. Niin kauniina ei hän ennen ollut nähnyt Gertrudia. Musta puku, jota hän tänään kantoi, sopi hänelle hyvin. Piirteet olivat kalpeat, ja silmät loistivat vastasyntyneestä toivosta.
— Paetkaa, sanoi hän, herttua on kaupungissa. Sotaväkenne on pakosalla, sotaevesti vankina.