— Kaiken sen tiedän, neitiseni, sanoi Janecki, ja kiitän teitä osanottavaisuudestanne.
— Joka hetki on kallis, vielä on aikaa!
Janecki loi katseensa Gertrudiin ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti säihkyä. Hänessä leimahti yht'äkkiä ajatus, että hän viimeisen kerran näki Gertrudin. Se ajatus saattoi hänen kuuman puolalaisen verensä kiehumaan ja hänen itsensä unhoittamaan vaaran, jossa hän häilyi ja josta hänen tuli paeta.
— Gertrud, puhui hän nopeaan ja kiihkeästi, minä rakastaan Teitä. Nyt tällä hetkellä, kun minun tulee erota Teistä, tunnen sen selvään, seuratkaa minua.
Pelko ja hämmästys kuvastuivat sekaisin Gertrudin kasvoissa. Hän väistyi askeleen.
— Gertrud, jatkoi Janecki vielä kiihkeämmästi, ja hänen kasvonsa alkoivat rusottaa. Ettekö tunne vähintäkään sääliä? katsokaa, tätä haavaa kannan Teidän tähtenne. Seuratkaa minua, paetkaamme yhdessä!
Ja unhoittaen kaiken maltin intohimonsa valtaamana, lankesi hän polvilleen ja otti kiinni Gertrudin hameen liepeestä.
— Minä vannon, että minä rakastan ainoastaan Teitä. Minä en ole mikään tavallinen seikkailija, minulla on kunniakas asema kuningas Sigismundin hovissa. Minä voin kohota virassa ja arvossa. Enkä ole köyhäkään. Minulla on linna Litvassa. Se seisoo keskellä vehnämaita ja ruohoisia noroja, ja pieni järvi on sen edessä. Satakielet laulavat siellä kauniina kesäiltoina, ja sammakot kuhertelevat. Siellä on ihanaa! Minulla on paljon orjia, ja kaikki nämä polvistuvat eteenne, kuten minä nyt, ja tottelevat pienintä käskyänne.
— Mahdotonta, sanoi Gertrud, minä rakastan toista! Teitä en ikinä.
— Haa, kyllä tiedän, tuo liukaskielinen vihamieheni, hän, joka minut haavoitti.