— Lapseni, rakas lapseni, antakaa takaisin lapseni, rukoili Katarina-rouva ja kaatui huoneen kynnykselle. Vaan Janecki jatkoi matkaansa; portaissa kohtasi hän palvelijansa, suuren jättiläismoisen litvalaisen täysissä tamineissa.
— Tässä, sanoi Janecki, ota tämä nainen ja vastaa hänestä hengelläsi.
Käsivarttani pakoittaa, en jaksa itse kantaa häntä.
Sanaakaan sanomatta ja kysymystä tekemättä otti litvalainen Gertrudin käsivarrellensa kevyesti kuten lapsen. Janecki heitti Gertrudin ympärille ratsuviittansa, kävi eteisestä hakemassa huopahatun ja painoi sen Gertrudin päähän.
— Ja nyt matkaan joutuisasti.
Palvelija avasi portin ja talutti toisella kädellään hevostaan. Janecki vei omansa ulos ja hyppäsi sen selkään.
— Viimeinkin, sanoi Greve, joka etumaisine ratsumiehineen oli portilla. Ja nainen mukana. Siitä on vastusta. Vaan olkoon menneeksi!
Useimpien ratsujen päät olivat jo Karjaportille päin. Ja kun Jaakkima Greve antoi sovitun komentosanan kuulua, silloin käänsivät kaikki ratsumiehet hevosensa.
— Eespäin! komensi Greve.
Ja kuten laviini alpeilla murskaa metsät ja lakaisee pois kylät, samaten syöksivät Greven ratsumiehet eteenpäin vastustamattomalla voimalla. Kaikki mitä tiellä oli, se väistyi, tallaantui hevosten kavioiden alle tai sortui ratsastajien iskuista. Muutamassa silmänräpäyksessä saapuivat he Karjaportille, avasivat sen ja olivat ulkona kaupungista. Herttuan jalkaväki, joka oli Karjaportin edustalla, koetti estää heidän kulkuansa. Vaan ratsumiehet hakkasivat itselleen leveän tien ja monta herttuan huovia sortui verissään maahan.
Kun viimeinen este oli poistettu, antoivat he hevostensa nelistää. Greven vieressä ratsasti Janecki, ja tämän vieressä hänen litvalainen palvelijansa. Tämä oli saanut monta haavaa, mutta Gertrud oli vahingoittumatta, Janecki loi katseensa taaksepäin. Heti hänen takanansa ratsasti mies, joka näytti hänestä tutulta. Hän katsoi tarkemmin.