— Mestari Bilangh, sanoi hän ihmeissään.
— Niin, minullekaan ei kaupungin ilma ole sopiva, minä teen seuraa eteläisiin maihin, vastasi puhuteltu. Ja ratsujoukko, jossa korkeintaan oli seitsemänkymmentä miestä, jatkoi matkaa joutuisasti itäänpäin.
SEITSEMÄS LUKU.
Pelastus.
Vaikka Antonio Borkhardtin ravintolassa tapahtuneen kaksintaistelun jälkeen aivan matalalla äänellä lausui isällensä: nyt on aika toimia, oli mestari Bilangh, joka seisoi lähellä sitoen Janeckin käsivartta, varsin hyvin oivaltanut sanojen merkityksen. Sanat lausuttiin suomeksi, johon kieleen mestari Bilangh, oleskeltuaan maassa lähes viisitoista vuotta, oli täydellisesti perehtynyt. Ulkolaiset upseerit, jotka eivät suomea ymmärtäneet, eivät siis voineet käsittää niiden merkitystä, jos olisivatkin jotain kuulleet.
Kohta sen jälkeen palasi Bilangh linnaan, sulkeutui huoneeseensa ja alkoi miettiä asemaansa. Että pormestarilla ja porvareilla oli jotakin tekeillä, oli päivän selvää. Tämä loukkaus, jonka hänkin oli äsken omin silmin nähnyt, oli omiaan kiihoittamaan ripeään toimintaan. Ja mitä muuta tarkoittivat Antonion sanat kuin herttuan ja hänen väkensä päästämistä kaupunkiin. Ja jos kaupunki kerran oli herttuan hallussa, voitaisiinko linnaa enää puolustaa kauemmin? Tuskin päivääkään, voisihan herttua muutamassa tunnissa ampua sen mäsäksi tykeillänsä, kun hänen kerran sallittiin tähdätä niin läheltä kuin kaupungin vallilta. Siis lopputuloksena mestari Bilanghin mietteistä oli se, että herttua kohta oli oleva linnan herrana.
— Onko minun turvallisuuteni vaarassa, arveli sitte mestari Bilangh, — kenties, kenties ei! Jos herttua on saanut vihiä osallisuudestani Parryn salaliitossa, lienevät päiväni luetut. Vähemmistä syistä, loukkaavasta sanasta ja herjapuheista lähettää hän ihmisiä mestauslavalle. Sitäpaitsi tulee linnan päällystössä ja hallituksessa perinpohjaisia muutoksia tapahtumaan. Parasta on poistua!
— Minullahan on vielä täällä suuri tehtävä, ja Bilanghin kasvot saivat pilkallisen ilmeen. Mitä sanoo suuri tuntematon, mestarini ja käskijäni, jos hän huomaa nöyrän palvelijansa poistuneeksi? Kuka sitte muuttaa historian kulkua? Voihan hän itse ryhtyä siihen toimeen. He luulivat minussa tapaavansa typerän uskon kiihkoisan houkkion, joka tottelisi heidän viittauksiansa. Vaan he erehtyvät, totisesti erehtyvät. En pelkää heidän uhkauksiansa, katsokoon vaan Laurentius Erici, kuinka hän itse pelastuu. Sitäpaitsi tunnen selittämätöntä kaihoa, ikävää kotimaahani. Tourainen ihanat seudut kuvastuvat selvästi eteeni. Kunnailla, joita aurinko huikaisevan kirkkaana valaisee, rehentelee viiniköynnös, puutarha liittyy puutarhaan, vainio vainioon. Viinirypäleet korjataan riemulla ja ilolla, keltainen cider vaahtoaa astioissa ja kansa laulaa laulujaan kielellä, jossa on suloa ja sointua.
Ja noudattaen käsittämätöntä, vaistontapaista tunnetta, joka useasti määrää ihmisten teot, päätti mestari Bilangh heti ryhtyä varustuksiin matkaa varten. Hän otti esille kaksi raudoitettua, isonlaista kirstua ja alkoi sulloa niihin kirjoja, arvokkaampia esineitä, vaatteita. Tähän toimeen meni koko ilta ja osa yötä. Viimeksi avasi hän erään komeron seinässä, joka sisälsi kosolta kulta- ja hopearahoja. Nämä asetti hän varovaisesti pitkiin, putkenmuotoisiin nahkavöihin, jotka olivat sitä varten tehdytkin. Nahkavyöt kääri hän sitte ympärillensä, köyttäen ne tiukasti kiinni. Ne peittivät suuren osan rintaa ja selkää, kainaloista aina vyötäisiin saakka.
— Kahtalainen hyöty, mutisi mestari Bilangh, ne ovat hyvässä säilössä ja muodostavat vahvan suomuspanssarin, josta tuskin pyssyn luoti tunkeutuu läpi.