Mestari Bilangh paneutui levollisesti maata. Vaan aamulla varhain, kun syksyinen ume peitti linnan, kaupungin ja salmen, ja linnan muut asukkaat nukkuivat, seisoi Bilangh jo linnan kartanolla. Uniset huovit valjastivat hevosia rattaiden eteen ja läksivät kaupungista hakemaan kauroja, joita siellä säilytettiin suuremmassa varasto-aitassa. Mestari Bilangh puheli hiljaa erään huovin kanssa. Seurauksena tästä kanssapuheesta oli se, että Bilanghin molemmat raudoitetut kirstut kannettiin alas ja asetettiin kärryille. Bilangh seurasi itse mukana kaupunkiin ja osoitti, mihin ne olivat vietävät. Kaupungissa asui porvari, joka oli mestari Bilanghille kiitollisuuden velassa. Tämän asuntoon käski Bilangh viedä kirstut.
— Ystäväni, sanoi Bilangh, Te voitte tehdä minulle suuren palveluksen. Nämä kirstut sisältävät kallisarvoisia esineitä. Voisitteko Te säilyttää ne jonkun aikaa ja ensi tilaisuudessa lähettää ne Lybekiin?
— Mielelläni teen Teille sen, vastasi porvari. Minulla ne ovatkin hyvässä turvassa, kellarini laattian alla on syvä ja suuri aukko, sinne olen kätkenyt rahani ja kallisarvoiset tavarani, sinne aion itsekin paeta, jos kaupunki tulee ryöstettäväksi. Sinne eivät huovit löydä, särkekööt ja ryöstäkööt sitte täällä ylhäällä, niin paljon kuin tahtovat.
Mestari Bilangh kiitti ja poistui, toimittaaksensa muita asioita kaupungilla. Eräältä huovilta, joka oli kaatunut eilispäivän kahakassa, oli jäänyt hyvä ja vahva hevonen satuloineen. Bilangh osti sen verrattain huokeasta ja asetti sen yllämainitun porvarin talliin. Nyt oli kaikki valmisna matkaa varten. Bilangh palasi tyytyväisenä linnaan.
— Nyt vielä muutama rivi herralleni ja mestarilleni, sanoi Bilangh ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän kirjoitti nopeaan noin neljänneksen sivun paperiarkille, sulki sen sinetillään ja asetti kirjeen pöydälle helposti huomattavalle paikalle. Päällekirjoitus kuului:
— Hyvin arvoisalle ja korkeasti oppineelle Laurentius Ericille, kuninkaalliselle pronotariolle.
Sitte poistui Bilangh linnasta. Hän oleskeli aamupuolen kaupungissa, kävi Janeckin ja muiden haavoitettujen luona ja söi vahvan puolisen Borkhardtin ravintolassa. Hän luuli hyökkäyksen tapahtuvan illalla tai yöllä ja päätti jäädä sitä odottamaan. Yleisessä hälinässä arveli hän helposti pääsevänsä kaupungista ulos, ja itäänpäin olivat tiet vapaat, ei siellä ollut vihollisia.
Hyökkäys tapahtuikin jo kello kolme, siis keskellä päivää. Bilangh satuloi hevosensa, piti sen valmiina ja odotteli sopivaa hetkeä. Kun ensimmäinen hälinä hiukan oli tauonnut ja taistelu siirtyi raastuvan torille, uskalsi Bilangh ratsastaa kadulle. Hän näki, kuinka Kurki joutui vangiksi, Tiesenhausen pelastui linnaan ja kuinka rakuunat kokoontuivat Greven ja Dombuskin ympärille.
— Nuo pakenevat, ajatteli Bilangh ja päätti liittyä seuraan. Pari kertaa yritettyään, onnistui hänen kolmannen kerran päästä riviin.
Ja siten selviää se alussa outo seikka, että Janecki näki mestari
Bilanghin ratsastavan takanansa maantiellä ulkopuolella kaupunkia.