Kun ensimmäinen tykinlaukaus ammuttiin linnasta, oli Laurentius Erici huoneessaan mietiskellen suuria aikeitaan. Hän riensi nopeaan akkunalle, joka oli juuri kaupunkiin päin. Siitä olikin mukava seurata tapauksia. Hän näki selvään, kuinka herttuan huovit tunkeutuivat kaupunkiin, kuinka kaduilla ja raastuvantorilla taisteltiin, Tiesenhausenin pelastumisen, Aksel Kurjen vangiksi joutumisen ja muukalaisten ratsumiesten paon.
Pater Laurentius meni Arvid Tavastia puhuttelemaan. Hän tapasi tämän varsin voipuneena ja epätoivoisena, Tiesenhausen koetti lohdutella linnanisäntää.
— Me olemme hukassa, valitti Tavast, emme voi kestää enää päivääkään.
-? Kuinka on herttuan väki päässyt kaupunkiin? kysyi pater Laurentius.
— Porvarit ovat luultavasti avanneet Vesiportin. Muuten se olisi ollut mahdotonta.
— Ratkaisu lähenee, arveli pater itsekseen. Otus lähenee ansaa, tehkäämme se vahvaksi ja ottavaksi, ja hän läksi mestari Bilanghin luo. Vaan Arvid Tavast otti vapisevin käsin salaisesta seinäkomerosta Jöns Bultin laatiman ehdoituksen Suomen ja Puolan uniooniksi, jonka Laurentius Erici oli tuonut mukanaan. Sitte sytytti hän vahakynttilän ja poltti liekissä tuon vaarallisen paperin. Kun paperi oli tuhaksi palanut, viskasi hän tuhankaristeet suureen ja tilavaan takkauuniin, joka anasti suuren osan huoneesta.
Hiukan rauhoittuneena sanoi hän Tiesenhausenille:
— Unhoittakaa evesti, että semmoinen ehdoitus on ollut tekeillä. Epätietoista on, josko nytkään voin välttää mestaajan kirvestä, vaan tuo paperikäärö olisi herttuan käsiin joutuneena meidät kaikki armotta kuolemaan saattanut.
— Voitte luottaa kunniasanaani, minä olen kätkevä salaisuuden hiiskumatta.
Hiukan kiihoittuneena riensi Laurentius Erici mestari Bilanghin ovelle. Hän koputti kerran, toisen, ei mitään vastausta. Hän tarttui ovenripaan, ovi aukeni, se ei ollutkaan suljettu. Pater astui sisään.