nöyrin palvelijanne Filip Bilangh.
— Hän on liian viisas välikappaleeksi, sanoi Laurentius Erici itsekseen, hän on minun kaltaiseni, semmoiset miehet kelpaavat johtajiksi, vaan eivät alennu tahdottomiksi käskyläisiksi. Se unelma raukesi ja kaikki muut suuret aikeet sen mukana. Itse en voi mitään, herttua on heti vangitseva minut, kun vaan saa linnan haltuunsa, ei hän välitä lähettilään arvostanikaan. Pakoon siis, vaan miten, siinä on kysymys.
Ja Laurentius Erici palasi masentuneena omaan huoneeseensa ja alkoi avaraan ikkunakomeroon kyyristyneenä katsella raastuvan torille ja kaupunkiin, jossa herttuan väki yhä hääri, asettaen porteille ja torneihin varusväkeä.
Yhtäkkiä saivat hänen masennuksesta kangistuneet piirteensä enemmän eloa. Hän laskeutui alas akkunakomerosta, lukitsi oven ja riisui takin yltänsä. Tikarillansa ratkoi hän sitte varovaisesti auki kaksi saumaa ja otti päällyskankaan ja sisävuorin välistä pienen, hienosta mustasta nahasta tehdyn salkun. Se oli pyöreillä nahkahihnoilla kiinni nidottu, pater päästi ne auki ja kirvoitti esille paperisen kirjekuoren, jonka takasivulle oli latinaksi kirjoitettu: Laurentius Eriöille, kun hän lähtee Suomeen.
Kirjekuori sisälsi tukun paperiliuskoja, muutamat niistä olivat jo kellastuneita ja näyttivät vanhoilta, muutamat olivat nähtävästi vasta nykyään kirjoitettuja. Pater istuutui rahille ja alkoi tyynesti tarkastaa aarrettansa, ainoastaan hänen vapisevat kätensä, kun hän tarttui hienoihin paperiliuskoihin, ilmaisivat hänen sisällistä liikutustaan.
— Jäljennös pater Hannibal Codretin sepittämästä kertomuksesta Parryn salaliitosta ja Bilanghin osallisuudesta siihen. Alkuperäinen asiakirja säilytetään veljeskuntamme arkistossa Roomassa. — Se on jo tehnyt tehtävänsä, mutisi Laurentius Erici, ja asetti paperitukun syrjään. Sitte seurasi pitkä ja kapea paperiliuska, johon oli piirretty seuraava päällekirjoitus: Luettelo niistä, jotka Suomessa tunnustavat pyhää katolilaista uskoa tai ovat siihen taipuvaiset.
— Katarina Bröijer Viipurissa, luki pater Laurentius heti ensimmäisten nimien joukossa. Siihen ei nyt ole aikaa, arveli hän sitte ja asetti luettelon viereensä rahille.
Seuraava paperi oli vanha ja kellastunut, hienoa kirjoitusta täynnä. Se ei ollutkaan jäljennös, vaan alkuperäinen, ja sen laitaan oli toisenlaisella, vieraalla, jykevämmällä käsialalla kirjoitettu: Säilytettävä ja veljeskunnan arkistoon takaisin jätettävä.
Laurentius Erici alkoi lukea sitä ja mitä enemmän hän edistyi tässä, sitä eloisimmiksi kävivät hänen piirteensä.
Lopetettuaan lukunsa nousi hän ylös, kävi pari kertaa yli laattian ja puhkesi sanomaan: