Kolme kertaa olen itse tätä tietä kulkenut. Tapaukset ovat selvänä mielessäni, vaan en voi niistä enemmän kertoa, koska ne kuuluvat pyhän ripin salaisuuksiin ja vieläkin saattavat mieleni pyöristymään. Annettu Roomassa Dominikaaniluostarissa Basilica della Madren luona puolipaaston aikana vuonna 1520.
— Messuja olet saava, sinä kunnon sielu, sanoi pater Laurentius, luettuaan vanhan munkin sepustuksen, ja vielä itse ikuisessa kaupungissa pyhän Ignatiusen kirkossa.
Ja pater Laurentius luki vielä kahdesti tuon tärkeän asiakirjan ja koetti painaa yksityisseikat mieleensä. Sitte kokosi hän taas paperit nahkasalkkuun ja kätki ne povellensa.
Hän meni rivakasti ulos huoneestaan, astui alas portaita myöten ja saapui pienemmälle linnanpihalle, jonka muodostavat jykevä Olavintorni, sen ja pienen tornin välillä ulottuva linnan päärakennus ja pohjoiseen päin oleva siipirakennus. Pihalle tultuaan huomasi hän, ettei päivän kahakka ollut ollut ilman seurauksia. Siellä täällä virui haavoitettuja huoveja, joita ei oltu ennätetty korjata, koska kaikki linnan huoneet olivat täpötäynnä, kun Tiesenhausenin kanssa oli pelastunut linnaan semmoisiakin sotilaita, jotka olivat olleet kaupungissa majoitetut. Aivan Olavintornin juurella, joka suunnattoman suurena kohosi ikäänkuin ilkkuen ihmisten pienuutta, makasi kaksi parrakasta huovia. Syvistä haavoista vuoti verta, ja miesten kalpeat kasvot osoittivat, että voimat olivat jo vähissä.
— Miksei haavoitettuja sidota, kysyi Laurentius Erici toisilta sotilailta, jotka neuvottomina seisoivat vieressä.
— Olemme kyllä koettaneet, vaan meidän siteemme eivät kestä, eikä mestari Bilanghia tavata mistään. Hän on kenties joutunut vangiksi kaupungissa ollessaan.
Pater kulki edelleen siitä kapeasta aukosta, josta juuri Olavintornin sivuitse päästiin linnan suuremmalle, avonaiselle takapihalle. Tätä ympäröitsevissä rakennuksissa asuivat huovit, palvelijat ja siellä oli varastohuoneita, tehtaita, talleja y.m. Myös takapihallakin oli suuri hälinä ja sekasorto, huoveja ja linnanpalvelijoita juoksi edestakaisin ja kaikkien kasvot osoittivat hämmästystä ja pelkoa. Kuolleita hevosia ja miehiä makasi siellä täällä ja haavoitetut huovit, joita oli kannettu muutamien puiden siimekseen, ruohostoon, päästivät sydäntä särkeviä huutoja ja valituksia. Kirouksia ja rukouksia kuultiin sekaisin, ja hyytynyttä verta näkyi voikukkien lehdillä ja purjojen valkeissa kukissa, jotka pistivät esille sakeasta, tummanvihreästä ruohostosta.
Vähän etempänä muista rakennuksista oli linnan paja. Sinne suuntasi pater askeleensa. Roteva seppä takoi alasimella, ja nuori mies löi välistä suuremmalla moukarilla.
— Kuule, kuinka huovit parkuvat, sanoi seppä, vilkaisten ulos pihalle, jossa huovit tuskissaan vääntelihivät.
— Anna heidän parkua, sanoi nuorempi mies ja löi moukarilla tulipunaista rautaa, niin että säkenet sinkoilivat. Toisin he silloin kirkuivat, kun isäni tappoivat ja talomme polttivat.