— Vai niin, missä se oli?
— Säämingissä se tapahtui, vastasi nuorempi, ja siitä on nyt noin kolme vuotta, silloin kuin nuijamiehetkin Pohjanmaalla teloitettiin. Minä läksin tänne alamaahan ja pääsin ensin kaupunkiin ja sitte linnaan sepäksi. Me taomme aseita, käyttäköön niitä sitte kuka hyvänsä. Kyllä herttua kohta puhdasta tekee, ole siitä huoletta.
— Luuletko niin?
— Se on varmaa. Kuuluu olevan herroille oikeen julmistunut. En tahtoisi olla Kurjen ja Tavastin sijassa. Onhan siitä välistä hyötyäkin, että on tämmöinen köyhä ja mitätön mies. Suuret herrat ne nyt helisemässä ovat.
Silloin äkkäsivät pajamiehet pater Laurentiusen ja keskustelu pysähtyi eikä pajasta kuulunut muuta kuin vasaran kalsketta.
Pater pysähtyi hetkeksi ovelle ja katseli miesten työtä. Samalla etsivät hänen katseensa semmoista rautapulttia, jota vanha munkki oli neuvonut. Pajassa ei näkynyt. Laurentius Erici aikoi jo puhutella pajamiehiä ja pyytää heitä tekemään semmoista esinettä. Silloin huomasi hän pajan seinävieruksella kuonan ja muun romuraudan joukossa halutun rautakappaleen. Se oli väkikangen katkennut pää, runsaasti jalan pituinen ja kärestä suippo. Seppien huomaamatta nosti pater sen ylös, kätki viittansa alle ja poistui verkalleen.
— Kukahan tuo pitkä mies oli? kysyi vanha seppä.
— Sehän oli itse kuninkaan lähettiläs, joka pari päivää sitte saapui
Varsovasta. Merrassa se on, sekin.
— Merrassa taitaa olla, tokasi vanha seppä ja katsoi pater
Laurentiusta, joka juuri katosi aukkoon, josta päästiin sisäpihalle.
Mestari Bilanghin huoneesta tapasi Laurentius Erici pienen pullon, jossa oli keltaista öljyä. Sitte palasi hän omaan huoneeseensa, kääri ympärillensä laajan viitan, tarkasti aseitansa ja oli niin valmis matkaan.