Pienen tornin kellarikerrokseen päästiin portaita myöten, jotka laskeutuivat alas painumaan siitä kohdasta, jossa siipirakennukset liittyivät yhteen. Kun pater tuli alas suurista portaista ja kääntyi oikealle tarkastamaan, minkälainen pääsö olisi kellarikerrokseen, huomasi hän sotilaan, joka yksitoikkoisesti käveli edestakaisin kellariin johtavien portaiden edustalla.
— Mitä vartioitset, kysyi pater huovilta, joka kääntyi kuultuaan tulevan askeleet.
— Kolmannessa kellarissa tornin alla on vanki. Ratsumestari Tavast toi eilen pormestari Bröijerin pojan tänne säilöön. Hänen sanotaan kaksintaistelussa haavoittaneen puolalaista kapteenia.
— Uusi este, mutisi pater, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
— Onko luvallista puhutella vankia?
— Sitä en tiedä, vaan ratsumestarilta voi saada tiedon siitä.
Samassa tuli Ivar Tavast yli pihan. Hänen käyntinsä oli epätasainen, kasvot kelmeät ja katseessa kuvautui tuskainen ja kärsimätön ilme. Hän näytti hermostuneelta ja tarjosi kuuman kätensä pater Laurentiuselle.
— Synti ja kirous! Missä on mestari Bilangh? Haavoitetut ulvovat kuin nälkäiset sudet ja huutavat apua. Onko hänkin joutunut pyöveli-herttuan vangiksi?
— Kenties, kuka voi sitä tarkoilleen sanoa. Minä haluaisin puhutella eilistä vankianne, herra ratsumestari. Käykö se laatuun?
— Ah, vangin olen todellakin unohtanut tässä hälinässä. Puhutelkaa häntä niin paljon, kuin tahdotte. Minusta alkaa kaikki olla yhdentekevää.