Ivar Tavast kutsui luoksensa vahtisotamiehen ja käski hänet päästämään paterin vangin luo.
Kohta ilmestyi vanginvartija avainkimppuineen ja lyhtineen, ja pater varustautui seuraamaan häntä.
— Vielä muutama sana, arvoisa herra. Missä ovat Sigismundin legionat ja missä hänen laivansa? Isälläni on tuolla paljon paperikääröjä, joissa on kuninkaallinen nimikirjoitus alla. Ne ovat täynnä koreita lupauksia ja kehoituksia. Ja me narrit olemme niihin luottaneet. Tällä hetkellä kenties herttuan huovit mellastavat Vesunnissa ja Kurjalassa, ja herttuan pyöveli jo hioo kirvestään niskamme varalle. Olen tähän saakka vielä säilyttänyt toivon kipinää. Useasti kun aamulla herätessäni loin katseen ulapalle, kuvaelin mielessäni sitä riemua, joka syntyisi, jos lukuisa laivasto korkeine mastoineen purjehtisi tänne tuoden apua tai kuninkaallinen lippu liehuisi tuolla Pantsarlahden vuorella, ja hurjat ratsujoukot kiitäisivät alas rinnettä myöten. Vaan se oli turhaa. Jos vielä hengissä palajatte Varsovaan, viekää Sigismundille tervehdyksiä niiltä, joilta hänen kykenemättömyytensä on riistänyt maat ja mannut ja vienyt turmioon. Värttinä sopisi hänelle paremmin kuin miekka ja kehruurahi paremmin kuin valtaistuin.
Pater aikoi vastata, vaan Ivar Tavastin silmissä kuvautui niin hurja ilme, että hän katsoi parhaaksi vaieta.
Vanginvartija oli sillä aikaa avannut ulko-oven ja pater astui etumaiseen kellariin. Se ei vielä ollut pilkkopimeä, sillä pienestä maapinnan tasalla olevasta akkunasta tuli hiukan valoa, Tynnyrejä, suuria ja pieniä, saviruukkuja ja tammilekkerejä seisoi siellä hiekkapohjalla.
— Ah, Harvialan herran aarteita, lausui Tavast, joka oli seurannut pateria ja vanginvartijaa, ja hän alkoi tarkastaa niitä huolellisesti.
— Espanjan viiniä, tulista ja väkevää. Semmoista nyt juuri tarvitaan kestääksensä näitä ponnistuksia. Kuule, tule tänne!
Vahtisotamies tuli.
— Vie neljä ruukkua huoneeseeni, toiseen kertaan. Ja ota itsellesi yksi muistoksi minulta. Sinä pelastit kerran henkeni Nuijasodan aikana.
— Kyllä, herra ratsumestari!