— Niin, sen muistan hyvin. Silloin oli toiset ajat. Onnen pyörä on kääntynyt, ja nyt olemme me raitiossa.
Sotamies kokosi ruukut syliinsä ja läksi viemään niitä,
— Hauskaa keskustelua, arvoisa herra, huusi Tavast Laurentius Ericille ja seurasi viheltäen vahtisotamiestä.
Vanginvartija avasi vielä toisenkin oven, joka naristen kääntyi ruostuneilla saranoillaan, ja astui toiseen kellariin, joka oli vielä hiukan alempana kuin ensimmäinen. Se oli ihkasen pilkkopimeä ja ainoastaan se heikko valo, jota lyhti loi ympärillensä, osoitti tulijoille tietä.
Kellarista johti kaksi kivistä porrasliuskaa kolmanteen kellariin, johon päästiin puisen, jykevän oven kautta.
Avainkimppu helisi ja kilisi, viimein löysi vanginvartija sopivan avaimen ja ovi aukeni.
Ummehtunut kostea ilma löyhähti vastaan ja paadet, jotka muodostivat laattian, tuntuivat liukkailta.
— Asettakaa lyhty laattialle ja poistukaa, sanoi pater.
Vanginvartija totteli, ja pater kuunteli hetkisen tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli mennyt pois.
Sitte suuntasi hän askeleensa vankikomeron länsiosaan, jossa inhimillinen olento venyi olkipahnoilla. Laattialla seisoi saviruukku, jossa oli maitoa, ja vieressä lautasella oli ruuantähteitä.