Lyhdin valossa näki pater, että vankikomeron asukas oli kohonnut makaavasta asemastaan ja uteliaasti katseli tulijaa.
Kun Antonio Borkhardtin ravintolasta seurasi Ivar Tavastia linnaan, oli hän sangen rohkealla mielellä. Hän oli voittajana suoriutunut kaksintaistelusta Janeckin kanssa ja piti vangitsemistansa ainoastaan todistuksena muukalaisten upseerien kateudesta ja kostonhimosta. Hän luuli, että Arvid Tavast jo heti illalla tai ainakin aamulla päästäisi hänet vapaaksi.
Kun Ivar Tavast sitte sulki hänet tähän maanalaiseen komeroon, ei hänen rohkeutensa vieläkään lannistunut.
— Hän on päihtynyt, arveli Antonio itsekseen ja sanaakaan sanomatta ojensi hän itsensä suoraksi sille olkikuvolle, jonka vanginvartija levitti hänen allensa.
Vaan kun vanginvartija kierrettyänsä oven lukkoon poistui ja heitti hänet yksinään, alkoi hänestä kohta tuntua ikävältä. Hän venyi hetkisen olkipahnoilla, ja monenlaisia ajatuksia alkoi tunkeutua väkisinkin hänen mieleensä, Janeckin ja Gertrudin kuvat etupäässä kuvastuivat hänen eteensä ja mielikuvitus, jota yksinäisyys kiihoitti, alkoi niistä ryhmitellä kuvasarjoja, mitkä lopulta Antoniosta näkyivät hyvin todenmukaisilta, saivatpa todellisten tapausten muodon.
— Olivatko Janeckin sanat Borkhardtin ravintolassa vaan turhaa kehumista, vai oliko hän todellakin Gertrudiin rakastunut? Uhkasiko mikä vaara Gertrudia? Ryhtyisikö pormestari todellakin, kuten Antonio oli kehoittanut, ratkaisevaan toimenpiteeseen lopettaaksensa muukalaisten valtaa?
Nämä ajatukset kiusasivat Antoniota ja häiritsivät hänen rauhaansa,
Päästäksensä niistä irralleen alkoi hän kävellä pitkin laattiaa.
Viimein sai hän tästäkin kylliksensä. Hän kääriytyi viittaansa, heittäytyi olkikuvolle ja päätti nukkua ja jättää kaikki turhat aprikoimiset siksensä.
Hän vaipui kohta uneen. Vaan samat ajatukset, jotka valveella ollessa pyörivät hänen päässänsä, eivät jättäneet häntä unissakaan. Välistä näki hän Janeckin ilkkuvat ja pöyhkeät kasvot, välistä esiintyi Gertrud tuskaisen ja suruisen näköisenä, hiukset hajallaan ja kyyneleet silmissä. Viimein oli hän taas olevinaan taistelussa, Janecki seisoi uhkaavana, säilä tojossa, Antonio koetti väistää hänen iskuansa, silloin heräsi hän.
Yö oli jo aamupuolessa, kosteus oli tunkeutunut hänen jäseniinsä, häntä paleli ja nopeilla liikkeillä ja edestakaisin astumisella koetti hän saavuttaa ruumiinlämpöä.