Päivän kuluessa eneni hänen kärsimättömyytensä. Hän odotteli, että Arvid Tavast kutsuttaisi hänet luoksensa, vaan ketään ei kuulunut. Olivat luultavasti unohtaneet hänet. Hitaasti kuluivat päivän hetket, hän alkoi jo tottua pimeyteen ja tarkasteli vankikomeroansa. Se oli kudottu jykevistä maakivistä, pyöreistä ja epäsäännöllisistä lohkareista, ainoastaan vasen seinä ovesta päin tullen oli säännöllisistä ja sileimmistä paasista.
Puolen päivän aikana tuli vanginvartija. Antonio kyseli tältä yhtä ja toista.
— Missä on ratsumestari Tavast? kysyi hän viimein.
— Ratsumestari makaa, vastasi vankinihti, asettaen maitoruukun ja ruoka-astian laattialle, Sitäpaitsi on minun kielletty puhumasta vankien kanssa.
— No, tuokaa minulle sitte edes kynttilä, että voisin vähän katsella ympärilleni.
— Sen voin tehdä, vastasi vanginvartija, ja hetkisen kuluttua palasi hän takaisin ja asetti laattialle palavan kynttilän, mikä kuitenkin kosteassa ja ummehtuneessa ilmassa paloi vaivaloisesti.
Kynttilä kädessä tarkasteli Antonio vankilansa seiniä. Yksityiskohdat esiintyivät nyt selvemmin kuin aamupuolella.
— Kiveä ja kalkkisekoitusta, ei mitään muuta, mutisi hän itsekseen.
Vasemmanpuolisessa seinässä huomasi hän säännöllisiä kivilohkareita ja kahdessa oli pienet, sirotekoiset ristit.
— Lieneeköhän tuossa joku haudattu, arveli Antonio ja lopetti synkkänä tarkastuksensa.