— Muukalainen, sanoi Laurentius Erici, ja hänen äänensä sai lempeämmän soinnun. Minä tahdon kertoa Teille jotakin, herra tohtori. Hän vaikeni ja tuijotti hetkisen eteensä.

Sitte jatkoi hän:

— Mitä merkitsee isänmaa, kun korkeammat velvollisuudet kutsuvat meitä. Myös minulle on tämä synnyinmaa. Kaukana Pohjanmaalla on se talo, jossa ensi kerran näin päivän valon. Siellä olen viettänyt lapsuuteni päivät ja joskus kiitävät ajatukseni sinne takaisin. Vaan siitä on kauan aikaa, ja ne muistot ovat hälvenneet. Sitte oleskelin Tukholmassa Juhana kuninkaan aikana, Braunsbergissa, Saksassa monessa eri paikassa, Roomassa saavutin lainopin tohtorin arvon. Ja siitä alkaen kun pyhän kirkon kutsumus selveni minulle ja veljeskunta otti minut erityiseen suosioon, olen toiminut, henkinyt, työskennellyt yhtä ainoaa päämaalia varten, pohjoismaiden saattamiseksi uudestaan kirkon helmaan, enkä ole lakkaava niin kauan, kuin henki on ruumiissani. Yliopiston opettajana, kuninkaiden neuvonantajana, lähettiläänä ohjaa minua sama vakuutus. Kaikki muut siteet olen katkaissut, en katso oikealle, enkä vasemmalle. En tunne pelkoa, en sääliä, en uupumusta, en väsymystä. Ja kun minä kaadun, astuvat toiset sijaani. Välikappaleet sortuvat, aate elää.

— Tunnen tuon rohkeuden ja uhkamielisyyden, joka Teitä elähyttää, vastasi Antonio. Toivoisin vaan, että sillä palvelisitte toista asiaa. Minun tieni on erikaltainen, minä olen asettunut vapauden palvelukseen enkä taivu enää ikeen alle.

— Vapaus, sanoi pater halveksien ja hänen äänensä sai kylmän kaiun. Tiedättekö, mikä on tuo vapaus, josta protestanttinen kirkko ylpeilee? Se on juuri sen heikoin kohta, siitä turmio sille syntyy. Johan se nyt on hajonnut kahteen eri puolueeseen, Hollannissa on uskonriitoja, joiden johdosta verta vuotaa. Katsokaa ja odottakaa, lopuksi se hajoaa lukemattomiin lahkoihin, jotka kaikki väittävät: meillä on totuus. Sekasorto ja hajaantuminen tulevat päivä päivältä suuremmaksi, ja epätoivo valtaa mielet. Silloin me palaamme, me jotka emme milloinkaan ole väistyneet ja taipuneet ajan virtauksien edessä, vaan olemme aina vastanneet: non possumus [emme voi]. Näen hengessä, kuinka katolinen kirkko palajaa pohjoismaihin, ja ihmiset taivuttavat ylpeät niskansa ja tervehtivät sitä riemulla. Ajatelkaa myrskyistä merta, jossa kuohuvien aaltojen keskellä ajelehtii lukuisia veneitä, kussakin useita ihmisiä ja perämies. Joka perämies pitää eri suuntaan ja väittää tulevansa turvalliseen satamaan. Silloin ilmestyy suuri laiva, sen korkealla kannella on paljon ihmisiä ja kokeneet perämiehet ohjaavat sen kulkua. Levitetyin purjein kiitää se eteenpäin, eikä haparoi löytääksensä oikeaa suuntaa. Ilolla rientävät ihmiset veneistä laivaan, laskeutuvat sen kannelle ja tuntevat lepoa. Tämä laiva on katolinen kirkko.

— Se aika on kaukana.

— Kerran se tulee. Vaan minulla on muutakin asiaa kuin uskonnollisia riitakysymyksiä. Vaikka mielipiteet meitä eroittavat, on meillä kuitenkin tällä hetkellä yhteinen harrastus. Millä tavoin pääsemme linnasta.

— Minulla ei liene muuta keinoa kuin odottaa siksi, kunnes herttua minut vapauttaa.

— Sitä ei minun sovi odottaa, vastasi pater hymyillen.

— Löytyykö sitte muuta apua?