— Tässä on ovi, sanoi Antonio, onko teillä avaimet? meidän täytyy kääntyä takaisin.
Pater hymyili ja alkoi etsiä reikää, josta vanha munkki oli maininnut. Sitten otti hän poveltaan pienen pullon, vuodatti varovaisesti keltaista, kirkasta nestettä keskimäiseen reikään ja myös vasemmalla puolella olevan lukon haittoihin, asetti rautapultin reikään, painoi alaspäin ja kohotti sitte ylöspäin. Jäykästi aukeni ovi, pater kulki edellä ja heti hänen kantapäillänsä seurasi Antonio. Pater sulki oven sisäpuolelta. Sitte sanoi hän Antoniolle viitaten käytävää, joka painui vasemmalle:
— Me emme voi seurata käytävää. Meidän tulee kulkea suoraan eteenpäin.
— Eteenpäin? Tässähän on jykevä, sileä kiviseinä.
— Se avautuu ja laskee meidät kulkemaan.
Ja samoin kuin kivilohhareet pienen tornin kellarikerroksessa irtaantuivat liitoksistansa, samoin avaantui ja sulkeutui kiviseinäkin ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin.
— Nyt olemme kadun alla, sanoi Antonio.
Taas sulki rautaovi tien.
— Vieläkin ovi, mutisi pater, tästähän ei ole mitään mainittu käsikirjoituksessa. Luultavasti myöhemmin tehty.
Vaan hänen synkistyneet piirteensä kirkastuivat, kun hän tässäkin ovessa näki neljä pientä reikää, ja se avautui ja sulkeutui samalla tavalla kuin edellinenkin. Antonio ja pater olivat nyt jotensakin tilavassa kellarissa. Siinä oli holvattu, kupera katto ja tiilikivistä kudottu laattia. Se oli melkein pilkko pimeä, ainoastaan maan tasalla olevasta aukosta pääsi sinne hiukan valoa.