— Nyt olemme tätini Katarina Bröijerin kellarissa, sanoi Antonio kurkistettuaan aukosta ulos. Tunnen pihamaan sangen hyvin, olen lapsena monasti leikkinyt siellä kesällä ja laskenut mäkeä talvella.
— Kellarista ei ole ovea pihalle, sanoi pater tutkittuansa seiniä. Tuossa on ennen ollut ovi pihalle, vaan se on muurattu umpeen tiilillä ja maakivillä. Sen tekijällä on luultavasti ollut vihiä käytävästä.
— Pihalla ei ole ihmisiä, kaikki on rauhallista, ja Antonio palasi paterin luo neuvottelemaan.
— Tuossa johtavat portaat ja niiden päässä rautaovi asuinhuoneeseen. Vaan uskallammeko tunkeutua sinne? kysyi pater valaisten lyhdyllä ovea ja portaita.
— Uskallamme kyllä, tätini antaa anteeksi sen pienen epäkohteliaisuuden, kun saapi tietää, mistä olemme pelastuneet.
Ja Antonio ja Laurentius Erici ryhtyivät avaamaan rautaovea, sillä tavoin päästäksensä yläilmoille.
Kun Janecki kantaen Gertrudin sylissään poistui yhtyäkseen pakeneviin rakuunoihin, kaatui Katarina-rouva, kuten mainittiin, tunnottomana huoneen kynnykselle. Tässä makasi hän kauan aikaa. Ei ollut ketään, joka olisi tuonut hänelle apua tai kylmää vettä, jota hän kiihoitetussa tilassaan etenkin olisi tarvinnut. Hänen vanha uskollinen palvelijattarensa ei ollut kotona. Juuri vähän ennen kuin sotaväki töytäsi kaupunkiin, oli hän mennyt jotakin asiaa toimittamaan kaupungille eikä uskaltanut palata niin kauan, kuin verilöylyä kesti. Talo oli siis melkein autio, ainoastaan heikko, avuton nainen makasi laattialla. Herttuan huoveilla olisi siis ollut hyvä tilaisuus ryöstöön. Huomattava on kuitenkin, että Pietari Stolpe kuoleman uhalla oli kieltänyt kaiken väkivallan ja ryöstön, sitäpaitsi oli hän vielä pormestarin pyynnöstä asettanut vahtisotamiehiä muutamien talojen edustalle, niin käveli pormestarin talon edustalla parrakas huovi edestakaisin, samaten seisoi Katarina-rouvankin portilla sotilas pertuska olalla. Borkhardtin ravintolan edessä oli sotilaita, jotka' ajoivat pois kaikki ne, joilla olisi ollut halua sammuttaa janonsa ravintolan olut- ja viinivarastoilla, vaikkei heillä rahaakaan ollut.
Janecki oli kiireissään jättänyt ovet auki. Näistä tulvasi raitista ilmaa sisään, ja kylmemmät löyhäykset herättivät Katarina-rouvan horroksista, Hän huusi palvelijatarta monta kertaa, Ei mitään vastausta, Hän nousi ylös ja meni akkunalle. Hän näki sotilaan portilla, kadut olivat veressä ja haavoitettuja sotilaita ja ruumiita kaikkialla. Kauhistuneena pakeni hän rukoushuoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän polvistui taas neitsyt Marian kuvan eteen.
Nyt ei enää epätietoisuus vaivannut häntä, vaan sitä kovemmin rusikoivat häntä omantunnon vaivat. Se tie, jota myöten hän epäröiden oli alkanut kulkea, oli päättynyt pohjattomaan kuiluun. Rakkain esine, mitä hänellä oli tässä maailmassa, oli pudonnut sinne pimeään rotkoon ja hän itse seisoi avuttomana vaikeroiden sen partaalla.
— Itsehän olette hänet minulle luvannut! ne Janeckin sanat kaikuivat alati hänen korvissansa ja syyttivät häntä kauheasti.