— Oi pyhä neitsyt, puhhesi hän taas sanomaan, auta ja armahda minua! Minä maan mato, tomu ja tuhka, uskalsin ruveta luomaan toisen kohtaloa, ja nyt minä olen kadottanut sen, mikä minulle oli rakkainta tässä maailmassa, Yksinäisyyteni ilo, vanhuuteni hauskuus ja riemu, kaikki on mennyttä! Ja Gertrud, eiköhän hän syytä minua tästä, eikö hän kiroa minua ja kaikkia hyviä töitäni? Ah se on kauheaa, en jaksa kestää tätä, ja Katarina-rouva tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin karkoittaaksensa näitä ajatuksia.
— Pyhä neitsyt, tuo hänet takaisin! Sinähän nostit Jeanne d'Arcin englantilaisia kukistamaan, sinä olet ihmeellisesti auttanut monta turvatonta ja poljettua. Kaiken loppuikäni tahdon sinua palvella ja uhrata kaikki voimani sinun palveluksessasi. Ota pois tämä kuorma harteiltani, sitä en jaksa kestää.
Avuttomana tähtäsi hän katseensa Neitsyt Marian kuvaan, vaan tämän kasvoilla leijaili yhä vaan majesteetillinen rauha ja yhtä kirkkaasti loisti pyhimyssäde hänen päänsä ympärillä. Hän ei näkynyt yhtään välittävän Katarina-rouvan tuskasta.
— Astu alas huikaisevasta korkeudestasi ja tue minua. Lukemattomia ihmeitä on tapahtunut, olenko minä sitte niin peräti mahdoton!
Ja yhä tähysteli Katarina kuvan ihania piirteitä, ikäänkuin hän niistä olisi tahtonut saada selville taivaallisen perikuvan ajatuksia.
Silloin näytti hänestä yhtäkkiä, ikäänkuin kuva olisi liikkunut. Todellakin se heilui ja uhkasi pudota. Hämmästyneenä, tietämättä enää mitä tuli ajatella, kiihoittunut ja murheen ahdistama kuin hän oli, tarkasteli hän sen liikkeitä. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kauhea romahdus. Neitsyt Marian kuva kirposi seinältä, kultaiset. raamit särkyivät pirstaleiksi. Tiilikiviä, kalkkiruukkia karisi laattialle, viimein kaatui musta alttari kauhealla räminällä. Ja yli näiden raunioiden kiipesi pölyn ja savitomun keskellä kaksi miestä huoneeseen.
Katarina-rouva päästi kauhean parahduksen ja ojensi kätensä ikäänkuin suojaksi eteensä.
— Täti, älkää peljätkö, kuuli hän sitte tutun äänen lausuvan.
Ja hänen suureksi ihmeeksensä astui Antonio esille.
— Mitä on tapahtunut? Miksi olette noin voipuneen näköinen? Missä on
Gertrud?