— Poissa, vastasi Katarina nyyhkien, Janecki vei hänet kerallaan. Antonio, jos sinussa on vähänkin miestä, tuo hänet takaisin! Pyydä minulta, mitä tahdot, vaan tuo hänet takaisin!
Murtuneena, äkillisen tuskan lamauttamana, kuunteli Antonio Katarina-rouvan valituksia. Sitte ojensi hän vartalonsa suoraksi, suonet hänen otsassansa pullistuivat, silmät säihkyivät vihaa ja rohkeutta.
— Vaikka minun täytyisi seurata rosvon jälkiä Varsovaan saakka ja vaikka minun tieni kulkisi Janeckin ruumiin yli, tuon minä Gertrudin takaisin, olkaa siitä huoletta täti. Onko kauan siitä, kuin he läksivät?
— Tunnin verran, kenties enemmän, Olen menettänyt käsityksen ajan juoksustakin. Voi minua poloista!
— Hyvästi, sanoi Antonio. Ja Teille, arvoisa herra, kiitoksia siitä, että sopivaan aikaan toitte minut vapauteen, toimimaan.
Antonion puhuessa Katarina-rouvan kanssa oli pater tarkastellut huonetta ja sen emäntää. Kun hän huomasi hajaantuneen alttarin, neitsyt Marian kuvan ja krucifixin, sävähti riemuisa ilme hänen kasvoillensa ja voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Antonion kiitos herätti hänet näistä ajatuksista. Hän astui Antonion luo.
— Mielelläni tekisin seuraa Teille matkalla. Vaan se on mahdotonta. Herttuan väki hallitse kaupungissa, ja herttuan vaino uhkaa henkeäni kuten muinoin Damokleen miekka. Luvatkaa minulle, ettette kenellekään ilmaise oloani kaupungissa. Henkeni on käsissänne!
Antonio mietti hetkisen.
— Asia on vaarallista laatua, Vaan hyväteko hyvätekoa vastaan. Minä lupaan sen. Jollei oma varomattomuutenne saata teitä turmioon, saatte minun puolestani olla huoletta. Tästä hetkestä en tiedä, josko olette olemassakaan.
Jotakin liikutuksen tapaista näkyi paterin jääkylmissä piirteissä. Hetkisen taisteli hän itsekseen, sitte veti hän sormestaan pienen rautaisen sormuksen, antoi sen Antoniolle ja sanoi: