Kun taistelu kaupungin kaduilla oli lakannut, vastarinta täydellisesti masentunut ja aatelisten huovit joko vankina tai tapettuina, palasi pormestari Bröijer kotiinsa. Täällä oli hänen vaimonsa lukittujen ja teljettyjen ovien takana viettänyt tuskallisia hetkiä. Antonio vankina linnassa, pormestari kaupungilla, jossa kauhea ja verinen taistelu raivosi, siinä kyllä surun ja tuskan aihetta! Vavistuksella odotti hän sitä silmänräpäystä, jolloin herttuan tai herrojen huovit ryntäisivät taloon ryöstämään tai etsimään pormestaria vangitaksensa häntä, jos herttuan rynnäkkö tulisi torjutuksi. Sillä vaikkei Bröijer ollut vaimollensa mitään sanonut aikeistansa, arvasi ja aavisti tämä sillä synnynnäisellä vaistolla, joka on naisille omituista ja jonkatähden heitä kaikkina aikoina useammissa kansoissa on tietäjinä ja ennustajina kunnioitettu, että jotakin tärkeää oli tekeillä ja että pormestarilla oli etusija näissä hankkeissa. Mitä muuta sitte tarkoittivat ne tiheät keskustelut, joita pormestari viime päivinä oli pitänyt raadin jäsenten kanssa?
Iloisesti kirkahtaen syöksyi hän sentähden ylös vuoteeltaan, jossa hän epätoivoisesti käsiänsä väännellen oli viettänyt viimeiset tunnit, kun hänen miehensä astui huoneeseen. Tämä oli väsyneen ja valjun näköinen, kasvot hiessä ja pölyssä, vaan silmistä loisti rohkea luottamus ja voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Hän istuutui vuoteen reunalle ja tarttui vaimonsa käsiin.
— Sinä olet voinut täällä kotona kuin jänis kiven kolossa, silloin kun torvet soivat ja hurttakoirat juoksevat. Vaan nyt on kaikki hyvin, herttuan väki vallitsee kaupungissa, lamauttava sota on lopussa ja rauha ja turvallisuus palajaa. Eilinen loukkaus on kostettu, ja samalla voin kerskata tehneeni porvarien ja talonpoikien asialle tärkeän palveluksen. Olen säilyttävä muistoa tästä päivästä niin kauan, kuin elän. Vaan mielenliikutukset, joista tämä päivä on ollut niin rikas, tuntuvat nyt vasta raukaisevan ruumistani ja tunnen olevani sangen nälkäinen.
— Minulla onkin säästöstä rasvainen lampaanpaisti, joka heti joutuu valmiiksi. Se on toista kuin se haiseva pukinliha, jota tässä kaupungissa viime aikoina paremman puutteessa on syöty.
Ja pormestarin rouva pyyhki kyyneleensä ja läksi ateriaa valmistamaan.
Ovessa kääntyi hän kuitenkin ja kysäsi värisevällä äänellä:
— Oletko kuullut Antoniosta? Eihän ne uskaltane hänelle mitään tehdä?
— Ole huoletta, muoriseni, vastasi pormestari ja hänen kasvonsa synkistyivät hieman. He eivät uskalla mitään enää, pelko on heissä jo ytimiin saakka. Kohta on Antonio oleva vapaa!
Ruokahuoneen pitkä pöytä katettiin. Runsas ateria oli siinä tarjona ja keskellä höyrysi lampaanpaisti, kiihoittaen ruoanhalua. Pekko, joka herttuan huovien kanssa oli palannut kaupunkiin, hääri jo toimeliaasti taloustoimissa.
— Hyvin tehty, sanoi pormestari ja taputti Pekkoa olalle. Sinä olet kelpo mies!
— Se oli sangen helppoa. Ja hyvästi pidettiin minua herttuan leirissä.
Jos aina niin kohtelisivat, rupeaisin minäkin huoviksi.