— Syömään, muoriseni, sanoi pormestari, ja istuutui pöytään. Ja sinä, Pekko, mene kellariin ja tuo sieltä äärimmäisestä nurkasta vasemmalla puolella pitkäkaulainen ruukku, siinä on vanhaa valkeaa viiniä, jota toissa vuonna sain kauppatuttaviltani Lyhekistä. Tämmöinen päivä kuin tämä on juhlallisesti vietettävä.
Pormestarin rouva nousi istualtaan ja otti tammisesta, jykevästä seinäkaapista kaksi viheriää pikarinmuotoista lasia. Pekko palasi kuljettaen pölyistä ruukkua. Hän avasi sen, asetti pöydälle ja poistui.
Pormestari kaasi itselleen ja vaimolleen, ja vaaleankeltainen viini kimalteli viheriäisissä lasissa.
— No muoriseni, sanoi hän kilistäen lasiaan, ole nyt iloinen. Pahoista päivistä on luoja meitä onnellisesti auttanut, miksemme olisi iloiset ja tyytyväiset? Kohta saat poikasikin kotiin, silloin ei mitään puuttune onnestasi. Kenties saat pian punaposkisen miniänkin.
Pormestarin rouva hymyili suruvoittoisesti ja alkoi leikata paistia, josta rasvainen rnehu valui vadille. Hän asetti miehelleen suuria viipaleita, ja tämä söi hyvällä ruokahalulla. Itse söi hän vaan hiukan, ja istui sitte miettien alallaan.
— Mitä ajattelet?
— Ajattelen Antoniota, minkälainen olohan hänellä lienee tällä hetkellä?
— Hän kuluttaa aikansa jossain linnan kammiossa lueskellen tai nukkuen, vastasi pormestari, ja leikkasi vielä suuren viipaleen lampaanlihaa, huuhdottuansa alas edellisen Reinin viinillä.
Samassa avattiin ovi äkkiä, ja Antonio syöksyi huoneeseen. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja hänen katseensa tuskainen ja kärsivä.
— Antonio, kirkasi pormestarin rouva ja riensi poikaansa syleilemään.
Nyt olen saanut sinut takaisin enkä hevillä päästä sinua!