— Miten olet päässyt linnasta, ehätti pormestari kysymään ja veitsi, jolla hän juuri oli leikannut paistia, putosi kilisten hänen käsistään. Ajaako joku sinua takaa, kun olet noin menehtyneen näköinen?
— Ei kukaan, rauhoittukaa vaan! Miten linnasta olen päässyt, sitä en ainakaan nyt voi ilmaista, kenties toisten, se on minun salaisuuteni.
Omituinen väre pormestarin piirteissä ilmaisi Antoniolle, että hänen isänsä arvasi oikean laidan.
— Vaan nyt ei olekaan kysymys minusta, jatkoi Antonio joutuisaan, ei oma kohtaloni saata minua kiihkoon, vaan huoli toisesta rakkaasta henkilöstä. Gertrud on ryöstetty, Janecki on vienyt hänen mukanaan.
— Voi poloinen päiviäni, huusi Antonion äiti, lyöden käsiään yhteen ja vaipuen istumaan matalalle rahille, onko moista ennen kuultu?
— Puolalaisten tavallisia temppuja, mutisi pormestari ja keskeytti syömisensä.
— Kuinka suuri oli pakenevien huovien luku, kysyi Antonio.
— Noin kuusikymmentä tai seitsemänkymmentä miestä! Heitä johdatti
Klein Jockum ja Dombuski. Oli komea näky, kun he karahuttivat pakoon.
Vaan Janeckia en huomannut. Aha, nyt muistan! Kälyni portti avautui
yhteen aikaan, ja silloin luultavasti Janecki yhtyi joukkoon, vieden
Gertrudin mukanaan.
— Hän on pelastettava, vaikka millä keinoin, sanoi Antonio.
-' Heillä on suuri ennätys, hyvät hevoset, ja kaikki ovat valittua väkeä! Pietari Stolpe on ainoa, joka voi auttaa, jos hän tahtoo, menkäämme häntä tapaamaan, ja pormestari nousi huoaten, heittäen suruvoittoisen silmäyksen paistiin ja viinipulloon.