HALLITSIJATAR. Ja minä hennoisin teeskennellä. Minua on loukattu, loukattu syvälti. Minä tahtoisin mieluummin, että veljeni sanoisi, mitä hän ajattelee, kuin että hän nimensä kirjoittaa säällisten kirjelmäin alle, joita valtiosihteeri sepittää.
MACHIAVELLI. Eikö sitä pitäisi havaita —?
HALLITSIJATAR. Ja minähän tunnen heidät sisältä ja ulkoa. He mielellään soisivat, että kaikki tyynni olis' siivottua ja lakaistua; ja kun he itse eivät ryhdy asiaan, niin saa luottamusta kuka hyvänsä, jokahan luuta kädessä tulee. — O, minusta tuntuu kuin ihan näkisin mä kuninkaan kudottuna neuvoskuntineen tälle tapetille!
MACHIAVELLI. Niin elävästi?
HALLITSIJATAR. Ei yhden yhtä juonnetta puutu. On joukossa hyviäkin ihmisiä. Tuo rehellinen Rodrigo, joka on niin kokenut ja tasainen, ei kovin korkealle tähtää eikä minkään anna kukistua, suora Alonzo, uuras Freneda, luja Las Vargas, ynnä vielä muutamia, jotka kyllä kallistuvat mukaan, jahka se hyvä puolue vallastuu. Mutta tuollahan istuu se kuoppasilmä Toledolainen — otsa kupari, katse tuli ja syvä — hammas-raostaan mumisee naisten hentoutta, ajattomia myönnytyksiä, sekä että naiset hyvin pystyvät ajamaan opetetuilla selkähevosilla, vaan itse ovat kehnoja tallimestareita, ja sen semmoisia sukkeluuksia, joita minä ennen aikaan sain olla mukana kuulemassa herroilta valtiomiehiltä.
MACHIAVELLI. Värin puolesta teidän taulunne on aika lailla silmäänpistävä.
HALLITSIJATAR. Tunnustakaa vaan, Machiavelli! Koko tuossa hahmokaavaelmassani, josta kaikite saisin maalauksen syntymään, ei ole yksikään väre niin kellanruskea, niin sappimusta kuin Alban poskihivio oli kuin se väri, jolla hän maalaa. Jokainen on hänen silmissään jumalanpilkkaaja, valtion kavaltaja; sillä tämän kaaren mukaan voi heti rattahin runnella, teilitä, seivästää, silpoa ja polttaa heidät kaikki. — Se hyvä, mitä minä olen täällä saanut aikaan, varmaan näyttää, noin puusta katsoen, tynni tyhjältä, juuri sen tähden, kun se on hyvää. — Sieltä kaukaa hän kärkkyy joka ikistä vallattomuutta, mikä jo on ohitse, joka ikistä rauhattomuutta, mikä jo on hiljennettynä, ja kuningas saapi niin silmät täyteen vehkeitä, kapinaa ja raivoutta, että hänen mieleensä heijastaa ikään kuin täällä ihan söisivät toisiaan, vaikka törkeän kansan satunnainen lentovimmastus on jo ammoin aikaa unhottunut asia meillä. Siitä lieskahtaa hänen sisunsa oikein äkäisesti vihaamaan noita ihmis-parkoja; ne kihtaavat hänen silmäänsä kammottavilta vintiöiltä, niin, mokomin kuin pedot ja vaihdokkaat; tällöin alkaa hän tähystellä tulta ja miekkaa ja kuvitella, että sillä kurin sitä kesytetään ihmisiä.
MACHIAVELLI. Te minusta näytätte kovin kiivaalta, otatte asian kovin älhyltä kannalta. Ettenkös te jää hallitsijattarena olemaan.
HALLITSIJATAR. Sen sitä tunnen minä. Hän tullessaan tuopi virkaohjeen. — Min' olen valtiotoimissa kyllin vanhennut, tietääkseni, mitenkä ketä vierotaan, ilman hältä virkapaikkaa ottamatta. — Ensin tuopi hän virka-ohjeen. Se on epämääräinen ja ontuva. Hän isotteleksen, sillä hänell' on valta; ja jos minä valitan, niin hän tekee jonkun salaisen virka-ohjeen syyksi; jos minä sitä tahdon nähdäkseni, niin hän lenkoilee mulle; jos minä vielä kärtän, näyttää hän mulle jotain paperia, joka sisältää mitä kuta vallan toista; ja jos silloin en minä rauhoitu, ei hän ole niinä miehinään, puhuinpa minä mitä tahansa. Sill' aikaa saapi hän tehneeksi, mitä minä pelkään, ja kauvas karsaan letkauttaneeksi, mitä minä toivon.
MACHIAVELLI. Minä tahtoisin, että voisin sanoa teitä vastaan.