ÄITI. Hän aavistaa sinun suhdettasi Egmontiin; ja minä uskon, jos sinä tekeytyisit hieman ystävälliseksi häntä kohtaan, hän sinut sittenkin naisi, jos tahtoisit.
KLAARA (laulan).
Toipuu
Ja voipuu,
Käy aattelemaan,
Vartoo
Ja hartoo
Miel' ankeissaan!
Riemua täynnä,
Taas toivehetonn',
Onnekas vaan
Sydän lempivä on!
ÄITI. Heitä tuo mokoma tuutilulla!
KLAARA. Elkää nurkuko minua siitä! Se on tenhokas laulu. Min' olen sillä jo monta kertaa tuudittanut suuren lapsen nukkumaan.
ÄITI. No sulla tok' ei ole mitään päässä paitsi rakkautesi. Kun sinä vaan et unhottaisi kerrassaan kaikkea sen ainoan asian tiimalta. Brackenburgia sun pitäis' arvossa pitää, sen minä sanon sulle. Hän saattaa kerran tehdä sinut onnelliseksi.
KLAARA. Hän?
ÄITI. Niin kyllä! Aika tulee! — Te lapset ette näe mitään edeltäpäin ettenkä kuule kuullessannekaan meidän kokemuksiamme. Nuoruus ja tuo suloinen rakkaus, sekin kaikki loppuu kerran! Aika tulee, jolloin kiitetään Jumalata, kunpa on jotakin tyyssijaa, kuhunka turvautua.
KLAARA (kamastuu, vaikenee ja kavahtaa ylös). Äiti, antaa tuon ajan tulla kuin kuoleman! Sitä ennakolta ajatella on hirveä. — Ja kun se tulee! Kun meidän täytyy — silloin — koetamme tulla aikaan niin hyvin kuin voimme. — Egmont, minäkö voisin elää ilman sinutta! — (Kyynelsilmin.) Ei, se ei ole mahdollista, ei mahdollista!
EGMONT (astuu, sisään, ratsuvaippaan kääriytyneenä, hattu silmillä).
Klaara!