EGMONT. Mikä sinulla on?
KLAARA. Kuinka te tänään olette niin kylmä! Te ette ole vielä suonut mulle yhtä muiskua. Miksi teillä on kädet vaipan kätkössä, kuin kapalolapsella? Eihän sovi soturin eikä rakastajan kätkeä käsiään.
EGMONT. Aika ajoin, hyvä tyttö, aika ajoin. Kun sotamies seisoo väijyksissä ja mielii ehkä viekkaudella voittaa jotakin viholliselta, silloin hän kutistautuu kokoon, punoo käsivartensa yhteen rynnästensä päälle ja hautoo aikomustaan kypsäksi. Ja rakastaja —
ÄITI. Ettenkö te istumaan tahdo ruveta ja olla kuin kotonanne? Minun pitää lähteä kyökkiin. Klaara ei ajattele mit' ikään, kun te vaan olette täällä. Te saatte sitten pitää hyvänänne.
EGMONT. Teidän hyvän-suontanne on paras hyöste.
(Äiti poistuu.)
KLAARA. Ja mitähän olisi minun rakkauteni sitten?
EGMONT. Niin paljon kuin sinä tahdot.
KLAARA. Verratkaa sitä johonkin, jos teill' on sydäntä.
EGMONT. Ensiksi siis —