KLAARA. Sinä varmaan olet hallitsijattaren luona ollut tänään?
EGMONT. Niin, olinhan minä siellä.
KLAARA. Onko välinne hyvä?
EGMONT. Siltä ainakin näyttää. Me olemme kohtelijaita ja ystävällisiä toisillemme.
KLAARA. Jako oikein sydämestä?
EGMONT. Minä suon hyvää hänelle. Kullakin on omat aikeensa. Eikä se asiassa vaikuta mitään. Hän on mainio vaimo, tuntee kansansa ja näkisi kyllin syvälle, ell'ei hän olis' epäluulokas samalla. Minusta hänell' on suuri tekeminen, kun hän minun elossani ja olossani aina vainuaa salaisuuksia, ja niitäkös ei minulla ole yhtään.
KLAARA. Eikö ihan yhtään?
EGMONT. No nyt! Eräs pikkuruikkunen lymy. Joka viinilaji aikaa myöten ainestaa astiaan viinikiveä. Oranialaisesta hälle on kuitenkin vielä parempi huvitus ja aina uusi tehtävä. Tämä mies on saavuttanut sen maineen, että hänellä muka aina on joku salahanke mielessä. Ja niinpä hallitsijatar koettaa aina pälyä tämän otsaa, oivaltaakseen, mitä se mies mahtanee ajatella, koettaa pälyä tämän askeleita, saadakseen vihiä siitä, minne se niitä mahtanee suunnata.
KLAARA. Teeskenteleekö hän?
EGMONT. Hallitsijatarko? — Ettäs kysyt!