BUYCK. Gravelingenin sankari!
KAIKKI. Eläköön!
RUYSUM. S:t Kventin oli mulla viimeinen tappelu. Minä vaivoin jaksoin käydä enää, vaivoin sitä raskasta pyssyä hinata enää. Mut sain minä kerran vielä franskalaisen turkkia kärventää, ja itse sain jäähyvästiksi siellä ruhjevamman oikeaan sääreeni.
BUYCK. Gravelingen, hyvät ystävät! Siellä se oli leiske! Yksistään meidän on voitto. Eivätkö polttaneet ja hävittäneet nuo ulkomaan koirat kautta koko Flanderin? Vaan mepä taisimme tavata ne, luullakseni! Heidän vanhat, kovakouraiset ukkonsa tekivät kauvan tenää, ja me ryntäsimme ja ammuimme ja hakkasimme, niin että heitä pahasti irvistytti ja heidän rivinsä horjahtelivat. Silloin tuli Egmontin alta hevonen ammutuksi, ja me ottelimme kauvan, ees-taas, mies miestä, hevonen hevosta vastaan, joukko joukon kanssa, sillä lakealla hietikolla pitkin merenrantaa. Yks kaks pamahti satamaan, kuin pilvistä pudoten, virran suulta päin: pam, pam! — tykin laukaus laukauksen perästä franskalaisia kohti. Siell' oli englantilaisia, jotka Dynkirchenistä tullessaan sattumalta purjehtivat ohitse amiraali Malinin johdolla. Tosin eivät he paljon meitä avittaneet; he pääsivät tienoille ainoastaan pienimmillä aluksillaan, eivätkä niilläkään edes kyllin lähelle; ampuivatpa aivan meidänkin sekaan välisti, — vaan hyvää se teki! Se mursi franskalaiset ja vahvisti meidän miehuuttamme. Mut silloin se kävi yhtenä: piks, paks! Mullin-mallin! Kuolijaksi lyötynä, veteen syöstynä joka ikinen kynsi! Ja nuot uroot upposivat, kun saivat vettä maistaa. Ja kaikki mikä meitä hollantilaisia oli, kynttä-kantta perästä! Me jotka eletään sekä vedessä että maalla, olimmekin vedessä vasta oikein mannullamme kuin sammakot. Mitä muuta nyt kuin järjestänsä hakattiin viholliset virrassa ja ammuttiin sukupuuttoon kuin sorsia olis' ammuttu. Joka siinä pakoon pääsi, sen löivät talonpoikais-akat, kuokin, taikoin läimivät kuolijaksi, — niin! Sittenpä oli hänen franskalaisen majesteettinsa paras tarjota lapavelkaa ja rauha tehdä. Ja rauhasta on teidän meitä kiittäminen, suurta Egmontia kiittäminen.
KAIKKI. Eläköön! Suuri Egmont, eläköön, eläköön, eläköön!
JETTER. Kunpa meidän olis' suotu saada hänet hallitsijaksi tämän
Margareeta Parmalattaren sijaan!
SOEST. Elä sano niin! Totuus ennen kaikkea! Min' en kärsi Margareetaa moitittavan. Nyt on minun vuoroni. Eläköön armollinen rouva!
KAIKKI. Eläköön!
SOEST. ihan totta! Erinomaisia naisia on siinä suvussa. Eläköön hallitsijatar!
JETTER. Viisas on hän, sekä maltillinen kaikessa, mitä hän tekee. Jos hän ei vetäisi niin sitkeästi yhtä köyttä niiden mustanuttuisten kanssa! Hän myös on osapää siihen, että on saatu neljätoista uutta piispanhippaa tähän maahan. Mitä varten ne sitten ovat? Eiköhän sitä, että muukalaisia voidaan sukelluttaa niihin parhaimpiin paikkoihin, joihin ennen valittiin apotteja tuomiokapituleista? Ja meidän pitää muka uskoa, että tuota temppua kaipaa uskonto. Johan uskottiin! Piispaa kolminen oli meille ihan kylliksi. Silloin kävikin asia rehellistä ja säällistä tietä. Nyt täytyy jokaisen olla olevinaan välttämätön. Ja siitä juontuu joka silmänräpäys rettelötä ja riitaa. Ja kuta enemmän tätä juttua puohdetaan ja seulotaan, sen kehnommaks' se äityy.