(Menee pois.)
BRACKENBURG. Hän jättää minut tämän viimeisen kerran niinkuin aina ennenkin. O, jospa joku ihmis-sielu voisi tuta, mitenkä hän voi murtaa rakastajansa sydämen! Hän jättää minut oman onneni nojaan, sekä kuolemaa että elämää vihaan minä yhtä paljon. — Ja yksin kuolla! O, itkekää, rakastavaiset! Sen kova-osaisempaa kohtaloa ei ole, kuin minun! Hän jakaa kuolon pisaran minun kanssani ja suistaa minut pois sivultansa! Hän vetää minua ensin mukaansa ja survaa minut taas elämään jälkeensä. O, Egmont, mikä kallisarvoinen osa lankee sinulle! Hän menee edeltä. Sinä saat hänen kädestänsä vastaanottaa voittoseppeleen, ja hän sinulle tuo vastaan koko taivaan! — Ja pitikö minun seurata ja seista syrjässä taaskin, ja tämä sammumaton kateus viedä niihin asuntoihin? Maan päällä min' en enää mieli viipyä ja tuonela ja taivas tarjoo mulle saman vaivan! O, kuinka tyhjään-raukeamuksen kova koura olisi tervetullut auvottomille!
(Brackenburg lähtee.)
Teateri on tovisen muuttumatta. — Soitto, Klaaran kuolemaa ilmaiseva, alkaa. Lamppu jonka Brackenburg on unhottanut sammuttamatta, lieskahtaa joitakuita kertoja, sitten sammuu. Kohta näyttämönä on:
Vankihuone.
Egmont makaa vuoteella nukuksissa. Kuuluu avainten raminaa ja ovi aukeaa. Palvelijoita soihtujen kanssa astuu sisään; sitten Ferdinand, Alban poika, ja Silva aseellisten seurattavana. Egmont kavahtaa unestaan.
EGMONT. Keitä te olette, jotka niin ynseästi karkoitatte unen minun silmistäni? Mitä julkaisee teidän uhkamieliset, umpimähkäiset silmäyksenne minulle? Mitä varten pidetään tätä julmaa telmettä? Mitä te tahdotte unikakkiaisina tulla ilvehtimään minun unen-toreissa olevaan sieluuni?
SILVA. Meidät lähetti herttua julistamaan sinulle tuomiosi.
EGMONT. Onko sinulla teloittaja mukanasi sitä toimeen panemaan?
SILVA. Kuuntele, niin saat tietää, mikä sinua odottaa.