Tämän jälkeen jatkettiin matkaa. Hetken aikaa astuttuaan he saapuivat erään luostarin kohdalle. Muurin ulkopuolella käyskenteli joukko lihavia, pulskannäköisiä kanoja ja kukkoja. Kun Kettu näki näin paljon riistaa, valahti vesi hänen suuhunsa.
— Tuosta muurin sivuitse kulkee suorin tie, huusi hän hätäisesti Mäyrälle päästäkseen lähemmäksi kanoja.
Kun he lähestyivät kanaparvea, saattoi Kettu töin tuskin pysyä aisoissa. Kiiluvin silmin hän tarkasti lihavia lintuja, varsinkin erästä nuorta, herkullisen näköistä kukkoa. Ja yhtäkkiä hän syöksyi kukon kimppuun niin että sen höyhenet pilvenä pölisivät.
— Onneton setäni! huudahti pelästynyt Mäyrä. — Sillä laillako aiot elämäsi parantaa?
Repolainen heitti kukon ja lausui katuvaisena: — Oi, kuinka hajamielinen olenkaan! Jumala minua vaivaista armahtakoon! En tee sitä koskaan enää.
He saapuivat nyt kapealle sillalle. Mutta Kettu raiskan silmät kääntyivät tavan takaa taaksepäin, ja murhemielin hän ajatteli lihavaa kukkoa.
Mäyrä huomasi sen ja virkkoi nuhdellen: — Minne jäävät silmäsi? Oletpa toden totta vallan kauhea ahnio.
— Älä minua soimaa, häiritset vain puheillasi hartauttani. Luen juuri muutamia rukouksia niiden kanojen sielun puolesta, jotka tuolta kanaperheeltä ennen olen ryöstänyt.
Mäyrä ei puhunut enää sanaakaan, ja Repolainen katseli kanoja niin kauan kuin silmä kantoi. Mutta he lähestyivät jo kuninkaan hovia, ja nyt Kettu kävi alakuloiseksi. Vavisten hän ajatteli monia rikoksiaan ja pahoja tekojaan.