Kun hovissa kuultiin, että Kettu Repolainen nyt vihdoinkin oli tulossa, riensivät kaikki, sekä suuret että pienet kilvan häntä katselemaan. Jokainen toivoi hartaasti, että kunnoton Kettu saisi oikein ankaran rangaistuksen. Mutta Repolainen ei ollut millänsäkään. Levollisena ja ylpeänä kuin olisi ollut kuninkaan oma poika, hän kävi väkijoukon keskitse ja astui rohkeasti valtaistuimen eteen.
— Ylevä kuningas, armollinen herra, aloitti hän tyynesti puheensa. — Sinä olet suuri ja oikeutta rakastava. Sen vuoksi pyydän, että suvaitset kuulla minua. Sinä tiedät että olen uskollinen palvelijasi, siksi olen levollinen, vaikkakin viholliseni minua juuri tämän uskollisuuteni tähden parjaavat ja koettavat vahingoittaa.
— Älä lörpöttele, ärjäisi kuningas. — Turhaan minua imartelet ja liehakoit. Katsele Kukkoa, häneltä olet ryöstänyt lapsen toisensa jälkeen. Katsele Mirri raukkaa ja runneltua Karhua. Katsele kaikkia näitä alamaisiani; jokainen syyttää sinua petoksesta ja vääryydestä. Etpä taitane niinkään helpolla heidän valituksistaan vapautua.
— Armollinen kuningas, vastasi Kettu. — Pitääkö minun vastata siitä, että Mesikämmen joutui korvattomaksi? Kuka käski hänen mennä varastamaan mettä toisen puutarhasta, arvaahan sen jokainen, että talonomistaja häntä siitä hyvästä pieksi ja mukiloi. Ja pitääkö minun kärsiä siitä, että Mirri Kissa, jonka vastaanotin suurella kunnioituksella, halveksi vaatimatonta kestitystäni ja yösydännä salaa hiipi papin aittaan varastamaan? Mutta tehkää, kuten tahdotte. Te olette voimakas ja mahtava. Kuinka minä, vähäpätöinen Kettu raiska, uskaltaisin teitä vastustaa? Surmatkaa minut, jos haluatte. Olen kokonaan teidän vallassanne. Mutta kävi miten kävi, minun omatuntoni on puhdas.
Näin puhui Kettu Repolainen ja näytti niin viattomalta kuin äskensyntynyt karitsa. Mutta Oinas Ollikka lausui: — Nyt on meidän vuoromme. Esittäkäämme syytöksemme.
Ja nytkös astui esiin todistajia ja syyttäjiä oikein miehissä. Siinä oli Susi Hukkanen, siinä Mirri Kissa ja ja Karhu Mesikämmen, siinä Jänis Vääräsääri, Merkki Koira, Vuohi Partaheimo, Orava Käpyri ja Kärppä Käpsä, siinä tulivat hirvet ja saukot, majavat ja ilvekset, kaikki vaativat Kettu Repolaiselle rangaistusta. Linnutkin lentää lehahtivat siihen muun väen joukkoon. Kilvan valittivat Närhi Näpsä, Varis Vaakkulainen ja Kurki Koipelainen, puhumattakaan kanoista ja hanhista, joiden kaakottavat syytökset yhtyivät kukon surulliseen valitukseen. Kaikki vaativat Kettu Repolaiselle ankaraa rangaistusta. Mutta Repolainen kuunteli heidän kanteitaan tyynenä ja rauhallisena. Hän tekeytyi aivan syyttömäksi ja tiesi niin taitavasti asettaa sanansa, että itse päällekantajatkin hämmästyivät ja alkoivat omia sanojaan epäillä. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi ollut syyttäjä ja nuo toiset syyllisiä. Mutta hänen kaunopuheisuutensa ei sittenkään voinut häntä pelastaa. Häntä vastaan esiintyi liian monta luotettavaa todistajaa, jotka päivänselvään osoittivat hänen syyllisyytensä. Ja niin tuomitsi kuninkaan neuvosto yksimielisesti Repolaisen kuolemaan.
Jo arveli viekas Kettukin olevansa hukassa. Kuningas itse julisti kuolemantuomion. Pahantekijä pantiin kahleisiin, ja kauhistuen hän ajatteli lähestyvää loppuaan.
Mutta Repolaisen sukulaiset ja ystävät tulivat sangen pahoilleen kuullessaan ankaran tuomion. Olihan Kettu viisas ja mielevä mies ja sitä paitsi maan mahtavimpia ylimyksiä. Varsinkin Martti Apina ja Mäyrä Metsäsika olivat kovin suruissaan. He eivät tahtoneet nähdä sukulaisensa ja ystävänsä surkeata loppua, senvuoksi he pyysivät kuninkaalta lupaa lähteä hovista ja poistuivat. Heitä seurasivat kaikki Ketun muutkin sukulaiset kuninkaan suureksi mielipahaksi.
Susi Hukkanen, Karhu Mesikämmen ja Kissa Mirri olivat sitä vastoin kovin mielissään ja ryhtyivät innolla täyttämään kuninkaan käskyä.
— Muistatko, Hukka kuoma, kuinka iloinen Kettu oli kun sinun veljeäsi vietiin hirteen? virkkoi Mirri sähisten. — Nyt on sinun vuorosi tullut. Ja sinä, Mesikämmen, muistat kyllä vielä onnettoman käyntisi talonpojan puutarhassa. Nyt saat kostaa kaikki tuskasi ja häpeäsi. Olkaamme nyt vain varuillamme, ettei hän pääse käsistämme livahtamaan. Kuka tietää mitä konnankoukkuja hän vielä keksii pelastaakseen itsensä? Kiirehtikäämme siis.