Hukka lausui: — Älä lörpöttele, vaan hanki minulle vahva nuora, jolla saan sitoa hänet.
Nyt saapui kuningas ja koko hänen hovinsa mestauspaikalle. Olipa kuningatarkin naisineen lähtenyt liikkeelle nähdäkseen tuon kuuluisan pahantekijän kuoleman. Ja heidän jälkeensä tulvi väkeä mustanaan, köyhiä ja rikkaita, nuoria ja vanhoja. Kaikki iloitsivat Repolaisen kuolemasta ja tahtoivat omin silmin nähdä, kuinka tuo veijari viimeinkin henkensä heittäisi. Hukka oli kovassa touhussa. Hän neuvoi ystäviänsä ja erittäinkin vaimoansa, rouva Hukatarta, pitämään Kettua tarkoin silmällä, ettei hän suinkaan pääsisi pakoon pujahtamaan. Hidasluontoista Karhua hän yhtä mittaa koetti kiihottaa suurempaan intoon.
— Mirri, sinä olet näppärä kiipeämään, sanoi hän Kissalle, — nousepas kiinnittämään köysi hirsipuuhun. Pitele sinä, Mesikämmen, Repolaista sillä aikaa, kun minä nostan tikapuut pystyyn.
— Pidä sinä vain huolta tikapuista, kyllä minä Repolaisen hoidan, murisi Mesikämmen.
Alakuloisena katseli Repolainen vihamiestensä puuhia.
— Kylläpä teillä on kiire toimittaa minut pois maailmasta. Paljon kauniimmin tekisitte, jos minua puolustaisitte ja suojelisitte. Mutta sellainen on maailman meno. Ja mitä auttaa valitus ja parku! Kuolema tulee kerran kuitenkin.
Mutta itsekseen hän ajatteli: — Oi, jospa nyt pian keksisin hyvän keinon, joka pelastaisi minut kuolemasta ja saattaisi minut kuninkaan suosioon. Kun vain pääsisin hengissä tästä pinteestä, kyllä silloin maksaisin vihollisilleni runsaalla mitalla heidän vaivansa ja puuhansa. — Ja niin hän arvella aprikoi päänsä ympäri. Viimein hän jo luulikin keksineensä hyvän neuvon.
Juuri kun kuningas oli antamaisillaan merkin tuomion täyttämiseen, aukaisi Repolainen suunsa ja huusi surkealla äänellä: — Kuulkaa minua, rakkaat lähimmäiseni, vielä viimeisen kerran. Seison jo kuoleman kynnyksellä ja sen vuoksi haluan tässä kaikkien kuullen tunnustaa syntini. Se huojentaisi sydäntäni, joka on kovassa tuskassa.
Ketun sanat ja kyyneleet liikuttivat monen sydäntä, ja kuningas suostui hänen pyyntöönsä. Heti tuli Kettu Repolainen paremmalle mielelle. Kolkolla äänellä hän juhlallisesti alkoi puhua kokoontuneelle kansalle:
— Spiritus Domini, armahda minua! Sydäntäni särkee, kun ajattelen entistä elämääni. En näe tässä silmäini edessä ainoatakaan olentoa, jota en jollain lailla olisi loukannut. Jo pienenä palleroisena ajoin takaa nuoria vuohia ja karitsoja ja surmasin heistä monta. En ole säästänyt viattomia lintuja, en rauhallisia kanoja, en sorsia enkä hanhia. Missä tahansa kohtasin mieluisan otuksen, surmasin sen heti ja kaivoin hiekkaan ne, joita en jaksanut syödä. Eräänä talvipäivänä tutustuin Susi Hukkaseen. Hän alkoi heti minulle selittää, että olimme keskenämme sukua. Minä miellyin häneen, me rupesimme liittolaisiksi ja päätimme rehellisesti jakaa kaiken saaliin. Yhdessä samoilimme sitten maita mantereita ja surmasimme mitä eteemme sattui. Mutta Hukka oli huono kumppani. Hän ei koskaan antanut minulle koko osaani, vaan ahmi aina parhaimmat palat omaan suuhunsa. Jos koetin joskus puoltani pitää, irvisti hän minulle vihaisesti ja näytti teräviä hampaitaan. Ja aina kun olimme kaataneet oikein pulskan härän tai lehmän, ilmestyivät hänen vaimonsa ja seitsemän ahnasta lastansa saaliinjaolle ahmien suuhunsa koko paistin, niin ettei minulle jäänyt kuin luut nuuskittavaksi. Varmaankin olisin nälkään nääntynyt, ellei minulla olisi ollut salaista aarrettani, josta mielin määrin saatoin ammentaa.