Kuningas höristi korviaan kuullessaan aarteesta puhuttavan ja kysyi uteliaana:
— Mistä aarteesta puhut? Ja kuinka olet sen käsiisi saanut?
Repolainen oli hetken aikaa ääneti, sitten hän vastasi:
— Koska niin haluatte, ilmaisen teille kaikki. Miksi enää kuoleman hetkellä mitään salaisin? Niin katkeralta kuin tuntuukin, täytyy minun tunnustaa, että aarre on varastettua tavaraa. Asianlaita on näet tällainen: muutamat alamaisistanne olivat tehneet salaliiton teitä vastaan, ylevä kuningas, ja luultavasti olisi heidän hankkeensa onnistunutkin, ellen minä ajoissa olisi saanut tätä aarretta pois siepatuksi. Tosin sai armas isäni tämän kautta paljon kärsiä ja kuolla lopuksi surkean kuoleman, mutta minä en tekoani kadu, sillä se tapahtui teidän tähtenne.
Kauhistuneena oli kuningatar kuunnellut Ketun puhetta salaliitosta.
— Repolainen! huudahti hän. — Puhutko totta vai valhetta? Muista, että viimeinen hetkesi kohta koittaa ja tunnusta kaikki rehellisesti.
Ja kuningas lausui:
— Astu heti alas tikapuilta, Repolainen, ja kerro minulle juurta jaksain, mitä salaliitosta tiedät. Ja te muut, vaietkaa. Tämä asia koskee vain Repolaista ja minua.
Kuninkaan sanat kuullessaan venyi Hukan, Mesikämmenen ja Mirrin naama toista mointa pitemmäksi. Mutta Repolainen sipsutti kevein askelin tikapuilta maahan ja lähestyi simasuin kuningasta ja kuningatarta.
— Kunpa nyt vain osaisin oikein viisaasti puhua, niin että pääsisin kuninkaan ja kuningattaren suosioon, mietti tuo kavala vekkuli. — Silloin kyllä pälkäästä pääsisin. Mutta aika tavalla minun nyt täytyy valheita lasketella, sen huomaan.