— Kas niin, Repolainen, lausui kuningatar ystävällisellä äänellä, — kerro nyt vain peittelemättä ja suoraan, mikä sydäntäsi painaa, äläkä mitään salaa.
— Oi, huokasi Repolainen hurskaan näköisenä, — miksi enää ketään pettäisin? Rehellisesti tahdon teille kaikki kertoa. Tosin täytyy minun silloin paljastaa rakkaiden ystäväin ja sukulaisten vehkeilyt, mutta muuta en saata. En voi astua kuolemaan tällainen hirveä salaisuus tunnollani.
Ketun sanoista kävi kuningas vakavan näköiseksi. — Puhutko täyttä totta, Repolainen? kysyi hän.
Värisevällä äänellä vastasi viekas Kettu: — Tosin olen kurja syntinen, mutta niin huono en sentään ole, että kuoleman hetkellä valehtelisin.
— Kettu raukka, hän on kovin murtunut, kuiskasi kuningatar puolisolleen. — Ole hänelle armollinen. Kenties hän voi pelastaa henkesi tunnustuksellaan.
Kuninkaan viittauksesta vaikeni nyt koko kokous. Repolainen katsahti ylös taivaaseen päin ja alkoi puhua:
— Armollinen kuningas, sanoi hän, — suvaitkaa kuunnella minua. Minulla ei tosin ole mitään kirjallisia todistuksia, mutta sanoihini voitte täydellisesti luottaa. Aion paljastaa koko hirveän salaliiton perin pohjin.
VIIDES LUKU
Pelastaakseen oman henkensä Repolainen kertoi nyt kuninkaalle jutun, joka oli valhetta alusta loppuun. Hän ei säästänyt ketään, ei edes omaa isäänsä eikä Mäyrä Metsäsikaa, uskollista ystäväänsä. Näin hän jutteli:
— Isävainajani löysi kerran salaisen aarteen, jonka eräs kuningas monta, monta sataa vuotta sitten oli kätkenyt. Hän kävi poloinen tästä kovin ylpeäksi, alkoi halveksia entisiä ystäviään ja etsi ylhäisten seuraa. Eräänä päivänä hän lähetti Kissa Mirrin korpeen Mesikämmenen luo tärkeälle asialle. Hänen tarkoituksensa oli näet korottaa Karhu kuninkaaksi, ja siksi hän pyysi tätä luokseen. Mesikämmen mielistyi kovin tämän kuultuaan. Hän riensi heti isäni luo. Susi Hukkanen ja viisas Mäyrä olivat myös saaneet kutsun ja saapuivat isäni luo. Yksin neuvoin nämä neljä, Kissa Mirri viidentenä, nyt tekivät salaliiton. He päättivät kukistaa teidät, suuri kuningas, ja valita Mesikämmenen teidän sijastanne kuninkaaksi. Mutta onneksi paljastui heidän hankkeensa ajoissa. Mäyrä oli näet eräänä aamuna juonut liiaksi olutta ja kävi siitä niin puheliaaksi, että lörpötteli vaimolleen koko salaisuuden. Mäyrätär vannoi kyllä pitävänsä asian salassa, mutta mitäs vielä. Eipä aikaakaan kun hän tapasi vaimoni metsässä, ja silloin he eukkojen tapaan alkoivat jaaritella kaiken maailman asioita. Mäyrätär ei tietysti osannut pitää suutaan kiinni, vaan jutteli vaimolleni salaisuuden vaadittuaan ensin häneltä juhlallisen lupauksen, ettei hän kenellekään koko avarassa maailmassa asiasta mitään hiiskuisi. Mutta tunnettehan, armollinen kuningas, hameväen. Tuskin oli vaimoni päässyt kotiin, kun hän jo minulle kertoi mitä oli kuullut. Näin pääsin salaisuuden perille. En voi sanoin kuvailla, kuinka kauhistuin kuullessani moista julkeutta.