No jopas jotakin, arvelin itsekseni, kyllä silloin maailma on mullin mallin, jos tuo tyhmä, kömpelö Mesikämmen korotetaan kuninkaaksi. Hallitsijamme Jalo on kuin kuninkaaksi luotu. Hän on korkeasukuinen, mahtava ja armollinen. Huonosti käy silloin valtakunnan, jos Karhu hölmö tulee hänen sijalleen. Ja nyt aloin yötä päivää tuumia, miten voisin estää salaliittolaisten ilkeät aikeet. Ymmärsin, että niin kauan kuin heillä oli isäni aarre hallussaan, heidän hankkeensa kyllä onnistuisi, sillä raha saa ihmeitä aikaan, kuten kaikki tiedämme. Sen vuoksi mietin nyt taukoamatta, millä keinoin saisin aarteen käsiini. Ensiksi täytyi minun tietysti löytää piilopaikka, johon aarre oli kätketty. Aloin salaa seurata isääni, minne tahansa hän kulki. Kauan aikaa sain turhaan kulkea hänen jälkiään, mutta viimein sain toki tietää aarteen kätköpaikan. Eräänä päivänä makasin väijyksissä pensaikossa. Silloin näin yhtäkkiä isäni hiljaa hiiviskellen nousevan eräästä rotkosta. Hän katseli ja nuuski tarkoin ympärilleen, mutta ei huomannut minua, joka henkeäni pidättäen makasin kätkössäni. Isäni luuli olevansa yksin ja tukki taitavasti rotkon aukon hiekalla. Sen tehtyään hän poisti hännällään jäljet niin tarkkaan, ettei niitä kukaan voinut nähdä. Sitten hän kiireesti juoksi tiehensä. Mutta minä riensin juoksujalkaa rotkolle, kaavin kynsilläni reiän auki ja ryömin rotkoon. Voi ihme, kumma! sitä hopean ja kullan paljoutta, mikä siinä oli! Oikein silmiäni huikaisi sitä katsellessani. Sen enempää vitkastelematta juoksin aika vauhtia kotiin noutamaan vaimoani. Yhdessä aloimme sitten kuljettaa aarretta pois rotkosta. Ja siinäkös työtä oli! Yötä päivää saimme raahata ja kantaa, niin että hiki valui pitkin ruumista. Ei ollut meillä näet kärryjä eikä vankkureita, joilla olisimme raskaita kulta- ja hopea-arkkuja kuljettaneet. Mutta toimelias vaimoni, Mielevä, auttoi minua uskollisesti, ja niin saimme kuin saimmekin aarteen turvalliseen kätköpaikkaan.
Sillä aikaa oli salaliittolaisilla joka päivä pitkiä kokouksia. Mesikämmen ja Hukkanen lähettivät kiertokirjeitä kaikkiin maakuntiin houkutellakseen itselleen liittolaisia. Mesikämmen lupasi suuren palkkion kaikille niille, jotka yhtyisivät häneen. Isäni, joka oli näppäräliikkeinen ja ovela, lähti levittämään kirjeitä. Hän matkusti paikasta paikkaan, puhutteli kansaa ja lupaili kultaa ja hopeaa niille, jotka Mesikämmenen puolesta sotisivat.
Tuli kesä. Isäni palasi tyytyväisenä matkaltaan. Hän oli tosin kestänyt monta vaaraa ja vastusta retkellään, mutta hänen oli onnistunut koota Mesikämmenelle suuri sotajoukko. Hyvillä mielin tutkivat nuo viisi toveria nyt pitkää luetteloa kaikista niistä, jotka olivat luvanneet Karhua auttaa. Siinä oli ensiksikin kaksitoista sataa Hukan uljasta sukulaista, joiden avoimet kidat ja terävät hampaat olivat kerrassaan kauhistuttavia sota-aseita. Kaikki karhut ja kissat, ahmat ja mäyrät olivat valmiit milloin tahansa marssimaan sotaan Mesikämmenen puolesta.
Mutta kukin heistä vaati yhden kuukauden palkan etukäteen, ja se heille luvattiinkin. Liittolaiset luottivat näet isäni suunnattomaan aarteeseen.
Isäni lähti sitten rotkoon aarrettaan katsomaan. Mutta voi kauhistusta! Poissa oli aarre, tipotiessään! Onneton isä parkani etsi koko rotkon ristiin rastiin, hän tutki kaikki nurkat ja lokerot, kaivoi ja kaapi — turhaan, aarretta ei löytynyt. Häpeissään ja surullisena hän riensi ulos rotkosta ja surmasi epätoivoissaan itsensä. Vieläkin nousee itku kurkkuuni tätä kauheata tapausta muistellessani.
Näin olin siis saattanut rakkaan isäni kuolemaan, enkä sitä koskaan voi unhottaa. En kuitenkaan kadu tekoani. Vähät siitä, jos minut nyt siitä kiitokseksi hirtetäänkin, hyvä omatunto on paras palkkani. Hyvä pahalla palkitaan, se on maailman tapa. Hukkanen ja Mesikämmen istuvat neuvoskunnassa kuninkaan lähimpinä miehinä, mutta Kettu parka, joka on uhrannut oman isänsä kuninkaan tähden, tuomitaan kuolemaan.
Näin huoaten Repolainen lopetti pitkän puheensa.
Mutta kuninkaan ja kuningattaren oli vallannut kova halu saada suuri aarre haltuunsa. He kutsuivat Repolaisen luokseen voidakseen muitten kuulematta keskustella hänen kanssaan ja alkoivat tarkoin tutkia häneltä aarteen piilopaikkaa.
Mutta Repolainen vastasi: — Miksi lahjoittaisin suunnattoman rikkauden kuninkaalle, joka on tuominnut minut kuolemaan? Te uskotte enemmän vihollisteni valheita kuin minun puhettani.
— Älä ole milläsikään, sanoi kuningatar, puolisoni ei enää muistele entisiä. Hän säästää henkesi, jos lupaat vastedes käyttäytyä siivommin ja pysyä hallitsijallesi uskollisena.