— Mitä ruokaa se on? kysyi Mesikämmen.
— Köyhän ruokaa, köyhän ruokaa, huokaili Repolainen. — Meikäläinen syö, mitä kulloinkin suuhun sattuu. Kun ei ole parempaa tarjolla, täytyy tyytyä meteen, vaikka se minulle onkin kovin epäterveellistä ravintoa. Nytkin on vatsani aivan paisuksissa, lapoin näet sitä nälkääni aikamoiset määrät.
— Hyvänen aika! Hoh, mitä kuulenkaan! huudahti Karhu. — Vai halveksit sinä, kuomaseni, mettä? Minun mielestäni se on oikein herkkujen herkkua.
— Lasket varmaankin leikkiä, kuomaseni, virkkoi Kettu.
— En suinkaan, kuomaseni, vastasi Karhu.
— Siinä tapauksessa voin kyllä toimittaa sinulle oikein kelpo aterian. Tuolla vuoren juurella on rikas Ilmolan talo, jossa on niin paljon mettä, ettet kuuna päivänä ole sellaista määrää nähnyt.
Vesi valahti Mesikämmenen suuhun. Hän unohti kuninkaan varoitukset ja huusi riemastuen:
— Viepäs minut sinne nyt heti paikalla. Jos sinä, kuoma kulta, minulle pienenkin tilkan mettä hankit, niin lupaan aina olla uskollinen ystäväsi.
— Tule sitten mukaani, sanoi Repolainen. — Tosin olen vielä sangen kipeä, mutta sinun tähtesi voitan heikkouteni. Sinua näet, arvoisa kuomani, kunnioitan eniten kaikista sukulaisistani. Mutta auta sinäkin sitten minua käräjillä. Mettä saat syödä niin paljon kuin ikinä jaksat, sen lupaan.
Näin sanoen Kettu veitikka alkoi livistää edellä. Karhu juosta lönkytti hänen kintereillään pahaa aavistamatta. Hetken aikaa kuljettuaan he saapuivat talonpojan puutarhaan. Oli jo ilta, ja Kettu tiesi, että isäntä tähän aikaan veti unta huoneessaan. Puutarhassa oli paksu tammipölkky, jonka isäntä aikoi halkaista. Siihen oli isketty kaksi tukevaa kiilaa.