— Tuossa puussa säilyttää isäntä metensä, virkkoi Repolainen osoittaen halkeamaa. — Siinä on sinulle mettä enemmän kuin tarpeeksi. Pistä vain kuonosi oikein syvälle. Mutta älä, kuomaseni, ole liian ahne. Tiedäthän itsekin, kuinka vaikeasti sulavaa mesi on.
— Ole huoleti. Minä en ole mikään ahmatti. Kohtuus kaikessa, se on mielilauseeni, vastasi Karhu ja pisti päänsä korvia myöten halkeamaan. Tunkipa hän sinne vielä etujalkansakin. Mutta nytpäs Kettu liuvari paljastikin kujeensa. Hän alkoi näet nykiä ja tempoa kiiloja, kunnes sai ne irti pölkystä, ja nyt oli Mesikämmen satimessa. Turhaan hän vihaisesti murisi, turhaan veti ja kiskoi käpäliään ja päätään halkeamasta, turhaan Kettua vuoroin rukoili, vuoroin sätti. Viimein hän alkoi niin kovasti möyrytä, että talonpoika heräsi.
— Mikä kauhea melu tuolta puutarhasta kuuluu? arveli hän, sieppasi kirveensä ja riensi ulos.
— Miltä mesi maistuu, kuomaseni? ilkkui Repolainen. — Älä vain liikoja ahmi. Kas, tuossahan tulee isäntäkin ruokakumppaniksesi. Ehkäpä hän antaa sinulle hiukan jälkiruokaa päättäjäisiksi. Näin ivaillen tuo häijynilkinen vekkuli hyvillä mielin juosta livisti kotia, Veijanlinnaansa.
Mutta siitäkös vasta elämä syntyi, kun isäntä Karhun huomasi.
— Hoi, naapurit! Hohooi! huusi hän täyttä kurkkua, — joutukaa tänne! Karhu on puutarhassani.
Naapurit riensivät juoksujalkaa saapuville. Kukin sieppasi itselleen asetta, minkä vain ensiksi käteensä sai. Yhdellä oli tadikko, toisella harava, kolmannella lapio ja neljännellä rautakanki, viides tempasi puupölkyn. Pappi, suntio, vieläpä papin kyökkipalvelija, lihava Kaisa-muorikin, juoksivat Karhuraukkaa ahdistamaan. Mesikämmen kuuli melun ja huudot ja joutui tuliseen tuskaan. Hädissään hän ponnisti viimeiset voimansa ja vetäisi päänsä halkeamasta. Mutta voi kauheata! Nahka ja molemmat korvat jäivät puuhun! Virtanaan valui veri onnettoman otso raukan päästä. Mutta molemmat käpälät olivat yhä vielä pintehessä. Vielä kerran hän ponnisti voimiansa ja tempaisi etukäpälänsä yhdellä kertaa irti — voi surkeata! Kynnet jäivät puun rakoon. Kurjassa tilassa oli nyt Karhu raiska. Töin tuskin hän jaksoi juosta nilkuttaa vainoojiansa pakoon. Huutaen ja hoilaten seurasi koko kylän väki hänen kintereillään. Pastori uhkasi häntä pitkällä sauvallaan, seppä moukarillaan, Matti heilutti pitkää rautaharavaa. Vääräsäärinen Antti ja litteänenäinen Pekka hyökkäsivät räyhäten joukon etunenässä. Entäs Kaisa-muori, tuossa hänkin tulla touhusi rukki käsissään, aivan kuin olisi hän aikonut opettaa Karhua kehräämään. Hänen jäljestään harppasi muu hameväki parkuen ja kirkuen.
Mutta yhtäkkiä vimmastunut karhu syöksyi suin päin naisparveen. Jussin ryhmysauva oli kauhealla voimalla osunut sitä otsaan. Ja siitäkös nyt hälinä ja parku syntyi! Huutaen ja kirkuen juoksivat naiset sikin sokin eri suunnille. Kaisa-muori raiska vierähti virtaan, ettei hänestä näkynyt kuin pikkuisen myssynnauhoja.
— Auttakaa, auttakaa, Kaisa-muori hukkuu! huusi pastori täyttä kurkkua.
Kaikki riensivät nyt Kaisa-muoria auttamaan, ja niin oli Karhu parka pelastettu. Kurjana ja runneltuna hän ryömi veteen, ja virta kantoi poloisen kauas. Noin peninkulman matkan uituaan hän viimein kömpi rantaan ja vaipui henkihieverissä nurmelle.