— Voi poloinen päiviäni! hän voihki, — poissa ovat korvani, poissa kynteni. Kyllä minut nyt kuolema perii. Onko kukaan koskaan ollut surkeammassa tilassa? Oi sinua, Repolainen, sinä kavala petturi!
Näin hän vaikeroi, vuoroin Repolaista, vuoroin talonpoikia sadatellen.
Sillä aikaa oli Kettu varastanut kanan, ja sen syötyään hän meni rannalle juomaan.
— Hohoi, Karhu kuomaseni, ilkkui hän hyvillä mielin kulkiessaan. — Nyt et minua enää vahingoita. Olenpa totta maar iloissani siitä, että saatoin sinut pois päiviltä.
Samassa hän suureksi kummakseen ja harmikseen näki Karhun vielä hengissä rannalla makaavan. Mutta kun hän huomasi, ettei Karhulla ollut korvia ja että hän muutenkin oli kurjassa tilassa, tuli hän taas iloiseksi.
— Hei, veli veikkonen! huusi hän. — Minne olet korvasi heittänyt? Maksoitko niillä ehkä metesi? Entä missä ovat hansikkaasi?
Päästäksensä kuulemasta Ketun ilkeitä pistopuheita Karhu sukelsi takaisin virtaan, joka vei hänet toiselle rannalle. Siinä makasi nyt Mesikämmen-raukka sairaana ja kurjana.
— Ah, vaikeroi hän, — kuinka kehtaan näyttäytyä kuninkaalle näin häväistynä ja runneltuna? Mutta maltahan, Kettu Repolainen, ei sinulle kunnian kukko laula, jos minä täältä hengissä pääsen.
Hetken aikaa levättyään Karhu pani kaikki voimansa liikkeelle ja alkoi hiljakseen laahustaa kuninkaan linnalle päin. Neljä päivää kovia tuskia kärsittyään hän viimein saapui hoviin.
Kun kuningas näki runnellun Karhun, huudahti hän kauhistuneena: