Kun kissa oli kotvan aikaa astuskellut, äkkäsi hän pääskysen korkealla ilmassa.
— Lintu kulta, huusi hän, — lennä lehahda tänne oikealle puolelleni.
Mutta pääskynen ei ollut Kissan pyynnöstä tietääkseen, laskihe vain vasemmalle puolen tietä ja alkoi puussa iloisesti visertää. Pahoilla mielin Mirri jatkoi matkaansa, hän arvasi näet aikeensa nyt raukeavan tyhjiin. Mutta mitäpäs siitä! Täytyi vain astua edelleen reippaasti, ja niin hän viimein saapuikin Veijanlinnaan.
Kettu istui asuntonsa edustalla kaikessa rauhassa. Mirri tervehti häntä ja toimitti asiansa.
— Tervetuloa, kuomaseni, sanoi Kettu. — Toivotan teille Jumalan siunausta. Mutta itsekseen hän heti Kissan nähtyään alkoi miettiä uusia konnankujeita saadakseen tämänkin sanantuojan satimeen.
— Mitä ruokaa haluat? Uni maistuu aina paremmalta, kun vatsa on kylläinen. Toivoakseni jäät minun luokseni yöksi. Huomenna voimme sitten heti yhdessä lähteä hoviin. Sinä olet ainoa sukulaisistani, johon luotan. Tuo ahnas Karhu oli niin röyhkeä ja säädytön, etten millään ehdolla tahtonut lähteä hänen seurassaan, varsinkin kun hän on sekä väkevä että julma. Mutta sinun mukaasi lähden oikein mielelläni. Huomenaamulla anivarhain lähdemme siis liikkeelle.
— Mikäpä on kohta lähtiessämme? sanoi Mirri. — Nummella paistaa kuu, ja tiet ovat kuivat.
— Minä puolestani en suosi öisiä retkiä, vastasi Kettu. — On näet paljon sellaisia, jotka päivällä ovat sulaa kohteliaisuutta, mutta yöllä pahimpia vihollisiamme.
— Tahtoisinpa mielelläni tietää, mitä ruokaa saan, jos jään luoksesi, sanoi Kissa.
— Tällainen köyhä talo ei tietysti voi herkkuja tarjota, vastasi Kettu, — mutta hyvää mettä saat kyllä niin paljon kuin haluat.