— En syö mokomaa ruokaa, sähähti kissa sylkäisten, — mutta eikö teidän talossanne ole ainoatakaan hiirtä?
— Mitä kuulen, syötkö sinä mielelläsi hiiriä? sanoi Kettu. — Oikeinko todella? Siinä tapauksessa ei sinun suinkaan tarvitse nälkää nähdä. Täällä aivan naapurissamme asuu pappi, jonka aitassa on hiiriä niin että kuhisee. Yhtä mittaa kuulen papin valittavan, että ne päivä päivältä käyvät yhä julkeammiksi.
— Viepäs minut sinne! huusi Kissa vesissä suin. — Hiirenpaisti on minusta makeinta makeampaa.
— Sepä mainiota, silloin saat herkutella mielin määrin, kyllä minä siitä huolen pidän. Makeata hiirenpaistia ajatellessaan Mirri raiska unohti kaiken varovaisuuden ja uskoi Kettua kuin parasta ystäväänsä ainakin. Yhdessä lähtivät sitten molemmat papin aitalle. Repolainen oli edellisenä päivänä kaivanut reiän seinän alle ja yöllä hän oli reiästä varastanut papin lihavimmat kanat. Matti, papin pieni poika, oli päättänyt kostaa Ketulle. Sen vuoksi hän oli asettanut ansan ketun tekemän reiän suulle, jotta kanan varas puuttuisi siihen. Tämän pahanilkinen Kettu varsin hyvin tiesi.
— Pujahda nyt sisään tuosta aukosta, kuoma kulta, neuvoi hän Mirriä. — Minä sillä aikaa vartioitsen täällä ulkopuolella, ettei kukaan tule sinua häiritsemään. Tule sitten takaisin tätä samaa tietä, kun olet saanut tarpeeksesi. Kuuletko, kuinka hiiret vinkuvat?
— Ei suinkaan täällä vain mikään vaara uhkaa? kysyi Mirri vähän levottomana.
— Vai olet sinä pelkuri, ivasi Kettu lurjus. — Silloin on parasta mennä kotiin. Vaimoni kyllä valmistaa sinulle hyvän aterian medestä ja kasviksista.
Mirri häpesi Kettua, eikä puhunut enää mitään. Notkeasti se pujahti reikään ja tarttui kuin tarttuikin paulaan.
Näin kestitsi Repolainen vierastaan.
Onneton Mirri koetti päästä irti paulastaan, mutta veti sen siten vain kiinteämmin kaulansa ympäri. Tuskissaan hän huusi Repolaista avukseen.