Jos sukulaiset, ystävät ja talonväki onnellisina ja rauhassa eleltäessä keskustelevat siitä, mitä tapahtuu tai pitäisi tapahtua, enemmän kuin on tarpeen ja kohtuullista, jos he yhä uudelleen esittävät toisilleen aikeitansa, yrityksiänsä ja toimiansa ja suoranaisesti toistensa neuvoihin turvautumatta kuitenkin aina käsittelevät koko elämää ikäänkuin neuvotellen, niin sitävastoin tärkeinä hetkinä, silloin kun luulisi ihmisen kipeimmin kaipaavan toisen apua, toisen tukea, yksilöt vetäytyvät itseensä, pyrkivät toimimaan kukin omin päin, vaikuttamaan kukin omalla tavallansa, joten kaikkien salatessa toisiltansa yksityiset välineet vain päätös, päämäärät, saavutukset tulevat jälleen yhteisomaisuudeksi.
Monien ihmeellisten ja onnettomien tapausten jälkeen oli ystävättäret vallannut jonkinlainen hiljainen vakavuus, joka ilmeni miellyttävänä lempeytenä. Charlotta oli kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt lapsen kappeliin. Siellä se nyt lepäsi aavistuttelevan kohtalon ensimmäisenä uhrina. Charlotta kääntyi, mikäli mahdollista, takaisin elämään löytäen lähinnä Ottilian, joka tarvitsi hänen apuansa. Hän käytteli enimmän aikansa neidon hyväksi antamatta kumminkaan hänen sitä havaita. Hän tiesi verrattoman lapsen sydämestänsä rakastavan Eduardia, oli vähitellen perinpohjin tutkinut ennen onnettomuutta sattuneen kohtauksen ja saanut tietää kaikki yksityisseikat, osaksi Ottilialta itseltänsä, osaksi majurin kirjeistä!
Ottilia puolestansa kevensi suuressa määrin Charlottan nykyistä elämää. Hän oli avomielinen, jopa puheliaskin, mutta milloinkaan ei otettu käsiteltäväksi nykyisyyden tai lähimmän menneisyyden asioita. Ottilia oli aina ollut tarkkaavainen, oli aina tehnyt huomioita, tiesi paljon, ja nyt tuli kaikki ilmi. Hän jutteli huvittaen Charlottaa, joka yhä salaa toivoi näkevänsä hänelle rakkaiden henkilöiden solmivan liiton keskenänsä.
Ottilian laita kuitenkin oli toisin. Hän oli ilmaissut ystävättärelle elämänsä salaisuuden; hän oli nyt vapaa aikaisemmista rajoituksista, toisen vallanalaisuudesta. Hän tunsi sitäpaitsi katumuksensa, tekemänsä päätöksen nojalla vapautuneensa tuon hairahduksen, tuon kovan onnen painostuksesta. Hänen ei tarvinnut enää tehdä itsellensä väkivaltaa; hän oli sydämensä syvyydessä antanut itsellensä anteeksi vain täydellisen kieltäymyksen ehdolla, ja tämä ehto koski rajoittamatonta tulevaisuutta.
Niin kului joitakin aikoja, ja Charlotta tunsi, kuinka kartano ja puisto, järvet, kallio- ja puuryhmät herättivät heissä kummassakin joka päivä vain murheellisia tuntoja. Oli liiankin selvää, että piti vaihtaa olopaikkaa, mutta ei ollut helppo ratkaista, kuinka se oli toteutettavissa.
Tuliko molempien naisten asua edelleenkin yksissä? Eduardin aikaisemmin ilmaisema tahto näytti niin käskevän, hänen selityksensä, uhkauksensa tekevän sen tarpeelliseksi; mutta eihän käynyt kieltäminen, että molemmat naiset hyvästä tahdostansa, ymmärtäväisyydestänsä ja kaikista ponnistuksistansa huolimatta olivat kiusallisessa asemassa. Keskustelut olivat karttelevia. Toisinaan teki mieli ymmärtää jotakin vain puolittain, mutta useasti tuli jokin lausuma kuitenkin väärin tulkituksi, joskaan ei ymmärryksen, niin ainakin tunnon nojalla. Pelättiin toistensa loukkaamista, ja juuri tämä pelko loukkaantui ja loukkasi kaikkein helpoimmin.
Jos tahdottiin vaihtaa olopaikkaa ja samalla erota toisistansa ainakin joksikin aikaa, niin sukelsi esiin vanha kysymys: mihin oli Ottilian lähdettävä? Aikaisemmin mainittu rikas perhe oli turhaan yrittänyt hankkia toivorikkaalle perijättärellensä hauskuttavia ja kilvoittelevia leikkisisaruksia. Paronitar oli viime käyntinsä aikana ja hiljattain lähettämässään kirjeessä kehoittanut Charlottaa lähettämään Ottilian sinne; nyt Charlotta otti asian jälleen puheeksi. Mutta Ottilia kieltäytyi nimenomaisesti lähtemästä sinne, mistä löytäisi sellaista, mitä nimitetään suureksi maailmaksi.
Koska en tahtoisi näyttää ahdasmieliseltä ja itsepäiseltä, virkkoi Ottilia, sallinette, rakas täti, sanoa sen, mikä minun olisi muussa tapauksessa ollut vaieten salattava. Ihminen, jota on kohdannut jokin omituinen onnettomuus, vaikkapa syyttömästikin, on kamalalla tavalla merkitty. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa kaikissa, jotka hänet näkevät, eräänlaista kammoa. Jokainen tahtoo havaita hänessä sen tavattoman onnettomuuden, joka on hänen osaksensa määrätty, jokainen on uteliaisuuden ja samalla pelon vallassa. Niin talo ja kaupunki, jossa on tapahtunut jotakin hirveätä, kammottaa jokaista niissä kävijää. Päivä ei paista siellä niin heleänä kuin muualla, ja tähtien valo näyttää himmenevän.
Kuinka tavattoman arastelemattomasti, typerän tungettelevasti ja kömpelön hyväntahtoisesti ihmiset kohtelevatkaan sellaisia onnettomia, ollen kenties kuitenkin puolustettavissa. Suokaa anteeksi, että näin puhun, mutta minä olen kärsinyt sanomattomasti sen tyttö raukan keralla, jonka Luciana houkutteli esiin huoneittensa kätköstä, ystävällisesti hänen kanssansa jutteli ja parhain tarkoituksin tahtoi saada hänet leikkimään ja tanssimaan. Kun lapsi parka yhä ankaramman pelon valtaamana vihdoin lähti pakenemaan ja pyörtyi, kun minä suljin hänet syliini, seura säikähti, kiihtyi ja jokainen sitäkin uteliaammin silmäili onnetonta, ei johtunut mieleeni, että minua odotti sama kohtalo, mutta aito ja elävä myötätuntoni on yhä vieläkin elossa. Nyt voin kohdistaa myötätuntoni itseeni ja varoa aiheuttamasta samanlaisia kohtauksia.
Ethän sinä, lapsukaiseni, voi mitenkään päästä pois ihmisten näkyvistä, virkkoi Charlotta. Meillähän ei ole luostareita, jotka ennen tarjosivat tyyssijan sellaisille tunteille.